Viimeksi kirjoitin elokuvasta Mangia Prega Ama esimerkkinä italialaisia koskevista ja heitä vaivaavista stereotypioista. Mutta elokuvaan liittyvä varsinainen vääristely ja skandaali paljastui vasta myöhemmin. Elokuvan Rooma-osuudessa miespäähenkilö on muun ohessa jalkapallofani, italiaksi "tifoso". Hänet esittään "romanistana", suurena AS Roman kannattajana. Mutta surkeus, elokuvan pohjana olevassa romaanissa tämä henkilö kannattaakin toista Rooman kaupungin mestaruussarjajoukkuetta Laziota. Roma lienee Amerikassa tunnetumpi, ja Italiassakin sen "tifosoja" on Lazion ystäviä enemmän. Se saattaa selittää muutosta. Varmaan värielokuvassa Roman punakeltaiset tunnukset näyttävät upeammilta kuin Lazion sinivalkoiset. Ennen kaikkea elokuvan tekijät lienevät uskoneet, ettei tuollaisella muutoksella ole väliä. Siinä he erehtyivät, Lazion kannattajilta tuli vastaukseksi väkevää tekstiä.
Tapaus osoitta faniuden voimaa. Äskettäin on julkaistu kyselytutkimus jalkapallofaniudesta Italiassa. Otanta oli melko pieni, mutta tekijöiden mukaan alueellisesti ja yhteiskunnallisesti kattava."Tifosojen" määrä lienee ollut heillekin yllätys. Tutkimuksen mukaan yli puolet Italian aikuisväestöstä (52 %) on jalkapallojoukkueiden kannattajia, vieläpä suuri osa militantteja tai ainkin innokkaita (caldi, "lämpimiä") kannattajia.
Mielenkiintoista on, että "tifosojen" osuus kansasta on viidessä vuodessa kasvanut selvästi, vuonna 2005 fanien osuus oli vain 43 prosenttia. Syyksi nousuun arvellaan mm. talouskriisiä, työttömyyttä ja yleensä heikentyneitä mahdollisuuksia löytää ammatillinen tai henkinen paikka yhteiskunnassa. Monen elämässä jalkapallo on ainoa pysyvä seikka, ainoa ympäristö, johon voi samaistua ja saada itselleen yhteinen asia ja yhteisö muiden kanssa.
Mutta kannatus ei kohdistu yhtä voimakkaana jokaiseen joukkueeseen, ei edes niihin, jotka pelaavat ylimmällä sarjatasolla. Kaikkea ei selitä joukkueen kotikaupungin koko enempää kuin pelimenestyskään, vaikka näillä tekijöillä onkin selvä vaikutus. Itse asiassa kannatus tuntuu keskittyvän muutamalle joukkueelle: lähes 80 prosenttia fanituksesta kohdistuu viidelle joukkueelle, ja jopa muut, siis useat kymmenet, kahden ylimmän sarjatason joukkueet pääsevät korkeintaan prosentin parin osuuteen. Silloinkin puhutaan melko suurista joukoista: jopa vain prosentin kannatusosuus merkitsee satoja tuhansia "tifosoja".
Nämä viisi joukkuetta ovat Juventus Torinosta, Inter ja Milan molemmat Milanosta sekä AS Roma ja Napoli. Ylivoimaisesti suurin kannatus on Juventuksella, jonka faneja on miltei 30 % jalkapallofaneista. Seuraavina ovat Inter ja Milan, joista Interillä on noin 17 % ja Milanilla noin 14 % "tifosoista". Juventuksen kannatus on suuri koko maassa, Interin ja Milanin suosio keskittyy Pohjois-Italiaan, mutta levittäytyy jossakin määrin muuallekin. Roma (yli 9 %) ja Napoli (noin 7,5 %) ovat oman lähialueensa vahvoja valtiaita.
Juventus on siis todella ylivoimainen, joskin sen kannatus on laskenut muutaman prosenttiyksikön vuodesta 2005. Mutta skandaalit (sovitut ottelut) ja epätasainen menestys niiden jälkeen ovat vaikuttaneet yllättävän vähän joukkueen kannatukseen. Itse asiassa ero seuraaviin joukkueisiin on vain kasvanut. Suosiota ovat pitäneet yllä seuran hieno historia sekä laaja fanien määrä yli koko maan. Sen salaisuus taas lienee seuran maine mm. Etelä-Italiassa, koska Juventus muistetaan Torinoon ja sen ympäristöön muuttaneiden siirtolaisten mielijoukkueena. Syntyperäiset torinolaiset ovat enimmäkseen olleet Torino-joukkueen, ns. Toron ("Härkä") kannalla.
Milanolaisista joukkueista Inter on suosiossa mennyt Milanin ohi viimeisten viiden vuoden aikana. Se on saanut lisäkannatusta varsinkin Lombardian itäosissa ja Venetossa, yleensä Italian koillisosissa. Tähän on mm. poliittisia syitä.
Näkemäni kyselyn mielenkiintoisin anti olivat ehkä tiedot eri seurojen kannattajien poliittisista mieltymyksistä. Niitä oli tarkkailtu lähinnä neljän suosituimman seuran kohdalta. Niissä oli selviä eroja, joskin on totuuden nimessä myönnettävä, että jokaisella joukkueella oli joka sortin kannattajia - tosin Pohjoisen liiton, Lega Nordin, kannatus AS Roman parissa on lähes olematonta. Juventus oli analysoiduista seuroista se, jonka kannattajakunnan jakautuminen on lähimpänä Italian ja miksei Piemonten maakunnankin viimeisiä vaalituloksia.
Milan on tunnetusti Silvio-sedän oma joukkue jo omistuksenkin puolesta, ja tämä näkyy sen kannattajakunnassa. Suurin ryhmä ovat Berlusconin Popolo della Libertà -puolueen tukijat (31 % Milanin "tifosoista" ja yli 40 % poliittisen kantansa ilmaisseista). Berlusconin rooli on saattanut vieroittaa pois osan vanhasta proletaarisesta kannattajakunnasta: siitä ja heikentyneestä menestyksestä johtunee seuran kannatuksen lievä alamäki.
Inter on mielenkiintoinen tapaus. Sekä Popolo della Libertàlla, Partito Democraticolla että Lega Nordilla on suurehko ja suunnilleen samaa suuruusluokkaa oleva kannatus, mutta suurin on ehkä yllättäen Legalla. Mutta tämä Berlusconin hallituksen toinen puolue (tähän mennessä!) - joka siis haluaa laajaa itsehallintoa (jopa itsenäisyyttä) Pohjois-Italialle ja on mm. huomattavan siirtolaisvastainen - on erittäin vahva juuri niillä alueilla, joissa Interin suosio on kasvanut.
AS Roman kannattajakunta sen sijaan on vahvasti vasemmalle suuntautunutta. Kyselyssä yli 30 % on keskustavasemmiston suurimman puolueen Partito Democraticon kannattajia. Kun tähän lisätään radikaalivasemmiston ja miksei vielä Italia dei Valori -puolueen luvut, päästään jo hyvin lähelle 50 prosenttia koko otoksen Roman kannattajista eli selvää enemmistöä kantansa ilmaisseista. Kun vielä todetaan kristillisdemokraattisen UDC:n kohtalainen kannatus, ei Roman faneissa ole kovin monta Berlusconin ja hänen hallituksensa tukijaa. Muistettakoon, että Roomassa on myös toinen ylimmän sarjatason joukkue Lazio, jota yleisesti pidetään oikeistolaisten suosikkina.
Lopuksi juttu, joka sekin hieman liittyy jalkapalloon. Pohjoisen liiton puheenjohtaja Bossi suuttui siihen, että valtio juhlii Rooman 140 vuotta Italian pääkaupunkina ja että huhut alkoivat siirtää Monzan F1-kisaa Roomaan. Vihastuneena "Roma ladronan" uusiin temppuihin hän rupesi tulkitsemaan Rooman ikiaikaista tunnusta S.P.Q.R., joka näkyy kaikissa kunnan materiaalissa jne., omalla tavallaan. Bossin mukaan kirjaimet voidaan tulkita: "Sono porci quelli Romani", ovatpa sikoja nuo roomalaiset. Tosiasiassahan kirjaimet ovat lyhennys sanoista S(enatus) Populus)Q(ue) R(omanus), Rooman senaatti ja kansa, jota jo antiikissa käytettiin kaupungin ja valtakunnan tunnuksena.
Bossin tulkinta aiheutti suuren kalabaliikin, ja lausuman tuomitsivat myös Rooman oikeistolainen pormestari, Lazion oikeistolainen kuvernööri ja monet muut hallituksen kannattajat. Vasemmistosta puhumattakaan. Yksi raivostuneista oli AS Roman pitkäaikainen tähtipelaaja ja roomalaisten lemmikki Francesco Totti, joka heitti Bossille haasteen tulla,oliko se nyt Colosseumin kulmalle selvittämään miesten kesken, kuka on mitäkin.
On Bossikin jalkapallomiehiä. Hänen haamukansakunnallaan Padanialla on oma jalkapallomaajoukkue - jota muuten johtaa Bossin poika. Ja meriittejä joukkueella on: se on valtiottomien kansakuntien kisojen voittaja ja maailmanmestari.
PS. Padanian ja Rooman välirikon kuromiseksi umpeen järjestettiin Roomassa Piazza Montecitoriolla, siis edustajainhuoneen edessä sovintolounas, jossa Bossi ja Rooman pormestari Alemanno ja muut napamiehet nauttivat alueiden tunnusruokia, pohjoisen polentaa ja Rooman rigatoneja "con la pajata". Polenta on kuten tiedämme maissipuuroa ja rigatonit uurrepastapötköjä. Mutta mitä on pajata? Tässä kysymyksessä käännyn itseäni paremman auktoriteetin puoleen. Andrea ja Katrina Larsenin teoksen Italian keittiöiden aakkoset mukaan pajata (tai kirjakielen mukaisesti pagliata) on "vastasyntyneen vasikan ohutsuolta, joka sisältää ternimaitoa, valmistetaan kevyesti pannulla ruskistamalla ja syödään sellaisenaan tai usein rigatonien kera. (Lazio).".
Konflikti siis syötiin unholaan tällä kerralla. Mutta jännitteet jäivät. Paikalle tulleissa uskollisissa Bossin kannattajissa oli myös jengiä, joka huusi eläköötä vapaalle Padanialle.
venerdì 8 ottobre 2010
mercoledì 6 ottobre 2010
Mamman pasta vastaan kauniit hampaat
Italialaiset muistuttavat suomalaisia ainakin yhdessä suhteessa: he miettivät, mitä muut heistä ajattelevat. Sellainen pohdinta on varsin yleistä ja ehkä ymmärrettävää pienten kansojen parissa. Italian kohdalla voi asiaa hieman ihmetellä, onhan maa väkirikas, kulttuuriltaan voimakas ja nykyisestä taloustilanteesta huolimatta yksi maailman suuria talouksia. Toisaalta Italaia on valtiona melko nuori, ja monista syistä tietty alemmuuskompleksi on jäänyt vaivaamaan italialaisia (joskin siihen sekoittuu myös hieman ylemmyyskompleksin aineksia).
Tämä tuli mieleen kun luki eräitä kommentteja, jotka liittyivät amerikkalaiseen elokuvaan, jonka italialainen nimi on Mangia Prega Ama (Syö, Rukoile, Rakasta). Suomeen näyttää elokuva juuri tulleen nimellä Eat, pray, love - Omaa tietä etsimässä. Siinä Julia Roberts esittää äskettäin eronnutta naista, joka matkustaa Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa elämyksiä etsien. Italiassa keskitytään ruokailuun, Intiassa henkisyyteen jne.
Erään italialaisen kirjoittajan mielestä erityisen vääristynyt ja vanhentunut kohtaus on se, jossa vuokraemäntä kantaa Robertsille tämän halutessa kylpyä lämmintä vettä vanhanaikaisella astialla. Voipi olla vääristynyttä, mutta ainakin minulle ja varmaan muillekin pohjoisesta tulleille tulee kohtauksesta mieleen yleinen käytännön pulma Nyky-Italiassakin. Asuntojen lämmitys on meistä vajavaista ja lämpimän veden saanti hankalaa. Lämmitys kulkee kalenterin eikä sään mukaan, ja sitä on vain muutama tunti vuorokaudessa. Monissa tapauksissa asukas saa itse hoitaa lämmityksen ja kuuman veden saannin jne. Olen varmaan palellut pahiten elämässäni asuessani eräänä talvena Rooman lähistöllä asunnossa, jonka lämmityslaitteet eivät todellakaan olleet talvea varten. Siellä sitä paitsi pystyi vain joko lämmittämään asuntoa, valmistamaan ruokaa tai kuumentamaan pesuvettä, siis tekemään vain yhtä näistä asioista kerrallaan.
Totta kai ulkomaalaisten kuva Italiasta on helposti täynnä stereotypioita. Se muistuttaa vanhojen elokuvien Italiaa, jossa elämä kulki neljän m- kirjaimen ympärillä: mamman, makaronin, mandoliinin ja mafian. Vertauksen esille tuonut kirjoittaja väitti näistä vain mafian olevan entisissä voimissaan. Saanen olla eri mieltä, minusta ainoa, jonka asema on heikentynyt, on mandoliini. Italialaiset nuorethan viihtyvät mamman hoteissa pitkälle, jopa keski-ikään asti - mamman tarjoamaa pastaa nauttien. Pastan suosio on hitusen laskenut, mutta keskimääräinen kulutus henkeä kohti tarkoittaa yhä kunnon lautasellista pastaa joka italialaiselle joka päivä.
Ehkä huvittavinta stereotypioissa on se, että italialaiset eivät juuri näe malkaa omassa silmässään. Lehdistössä, televisiossa, valistuneissakin medioissa, yksityisistä keskusteluista puhumatta, stereotypioita muista kansallisuuksista lentelee usein. Niitähän on ansiokkaasti viljellyt myös itse il Cavaliere, päätyen äskettäin aina juutalaisvitseihin asti.
Meidät suomalaiset nähdään metsäläisinä, jotka järsivät tyypillistä ruokaansa, poronmakkaraa. Tätä kertoi korkea virkamies. Televisiossa nähdään jälleen pienen tauon jälkeen mainos, joka kyllä mainostaa itse asiassa hyvää suomalaista keksintöä, ksylitolipurukumia, mutta meikäläiselle hieman oudosti. Siinä näet metsässä väijytään villiä metsäsuomalaista, joka sitten tainnutetaan nukutuspiikillä. Sitten vedetään tämän suu auki ja tarkastellaan miehen kauniita hampaita ja kerrtotaan, että sellaiset on muillakin suomalaisilla ja lopuksi kerrotaan syy tähän.
Muunkinlaisia juttuja toki on, mm. koulutusta arvostetaan monessa artikkelissa. Sillä lienee ollut vaikutusta, koska italialaisia opiskelijoita tulee kansainvälisten vaihto-ohjelmien kautta Suomeen yllättävän paljon. Absoluuttisina lukuina määrä ei ole suuren suuri, mutta Suomi on aivan tilaston kärjessä: vain Yhdysvaltoihin näitä opiskelijoita menee moninkertainen määrä, mutta sitten seuraa Suomi kannoillaan Australia.
Mutta palatakseni takaisin alussa mainitsemaani elokuvaan varsinainen skandaali paljastui vasta myöhemmin. Ja se liittyy siihen italialaisille pyhään asiaan, joka ei ala m-kirjaimella, eli jalkapalloon ja jalkapallojoukkueiden kannattamiseen. Siitä seuraavalla kerralla.
Tämä tuli mieleen kun luki eräitä kommentteja, jotka liittyivät amerikkalaiseen elokuvaan, jonka italialainen nimi on Mangia Prega Ama (Syö, Rukoile, Rakasta). Suomeen näyttää elokuva juuri tulleen nimellä Eat, pray, love - Omaa tietä etsimässä. Siinä Julia Roberts esittää äskettäin eronnutta naista, joka matkustaa Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa elämyksiä etsien. Italiassa keskitytään ruokailuun, Intiassa henkisyyteen jne.
Erään italialaisen kirjoittajan mielestä erityisen vääristynyt ja vanhentunut kohtaus on se, jossa vuokraemäntä kantaa Robertsille tämän halutessa kylpyä lämmintä vettä vanhanaikaisella astialla. Voipi olla vääristynyttä, mutta ainakin minulle ja varmaan muillekin pohjoisesta tulleille tulee kohtauksesta mieleen yleinen käytännön pulma Nyky-Italiassakin. Asuntojen lämmitys on meistä vajavaista ja lämpimän veden saanti hankalaa. Lämmitys kulkee kalenterin eikä sään mukaan, ja sitä on vain muutama tunti vuorokaudessa. Monissa tapauksissa asukas saa itse hoitaa lämmityksen ja kuuman veden saannin jne. Olen varmaan palellut pahiten elämässäni asuessani eräänä talvena Rooman lähistöllä asunnossa, jonka lämmityslaitteet eivät todellakaan olleet talvea varten. Siellä sitä paitsi pystyi vain joko lämmittämään asuntoa, valmistamaan ruokaa tai kuumentamaan pesuvettä, siis tekemään vain yhtä näistä asioista kerrallaan.
Totta kai ulkomaalaisten kuva Italiasta on helposti täynnä stereotypioita. Se muistuttaa vanhojen elokuvien Italiaa, jossa elämä kulki neljän m- kirjaimen ympärillä: mamman, makaronin, mandoliinin ja mafian. Vertauksen esille tuonut kirjoittaja väitti näistä vain mafian olevan entisissä voimissaan. Saanen olla eri mieltä, minusta ainoa, jonka asema on heikentynyt, on mandoliini. Italialaiset nuorethan viihtyvät mamman hoteissa pitkälle, jopa keski-ikään asti - mamman tarjoamaa pastaa nauttien. Pastan suosio on hitusen laskenut, mutta keskimääräinen kulutus henkeä kohti tarkoittaa yhä kunnon lautasellista pastaa joka italialaiselle joka päivä.
Ehkä huvittavinta stereotypioissa on se, että italialaiset eivät juuri näe malkaa omassa silmässään. Lehdistössä, televisiossa, valistuneissakin medioissa, yksityisistä keskusteluista puhumatta, stereotypioita muista kansallisuuksista lentelee usein. Niitähän on ansiokkaasti viljellyt myös itse il Cavaliere, päätyen äskettäin aina juutalaisvitseihin asti.
Meidät suomalaiset nähdään metsäläisinä, jotka järsivät tyypillistä ruokaansa, poronmakkaraa. Tätä kertoi korkea virkamies. Televisiossa nähdään jälleen pienen tauon jälkeen mainos, joka kyllä mainostaa itse asiassa hyvää suomalaista keksintöä, ksylitolipurukumia, mutta meikäläiselle hieman oudosti. Siinä näet metsässä väijytään villiä metsäsuomalaista, joka sitten tainnutetaan nukutuspiikillä. Sitten vedetään tämän suu auki ja tarkastellaan miehen kauniita hampaita ja kerrtotaan, että sellaiset on muillakin suomalaisilla ja lopuksi kerrotaan syy tähän.
Muunkinlaisia juttuja toki on, mm. koulutusta arvostetaan monessa artikkelissa. Sillä lienee ollut vaikutusta, koska italialaisia opiskelijoita tulee kansainvälisten vaihto-ohjelmien kautta Suomeen yllättävän paljon. Absoluuttisina lukuina määrä ei ole suuren suuri, mutta Suomi on aivan tilaston kärjessä: vain Yhdysvaltoihin näitä opiskelijoita menee moninkertainen määrä, mutta sitten seuraa Suomi kannoillaan Australia.
Mutta palatakseni takaisin alussa mainitsemaani elokuvaan varsinainen skandaali paljastui vasta myöhemmin. Ja se liittyy siihen italialaisille pyhään asiaan, joka ei ala m-kirjaimella, eli jalkapalloon ja jalkapallojoukkueiden kannattamiseen. Siitä seuraavalla kerralla.
giovedì 17 giugno 2010
Kahden sortin catenaccio
Roomassa on iltaisin rauhallista, normaalisti täysistä ravintoloista löytyy vapaita paikkoja, näköalapaikoilla kulkee vain muutamia ihmisiä. Erityisesti maanantai-ilta oli miellyttävän rauhaisa. Syy tähän on tietenkin jalkapallo. Suuri osa italialaisista - ja luultavasti vielä suurempi osa kovaäänisimmistä - istuu tiiviisti televisioidensa ääressä katsomassa maailmanmestaruuskisoja. Tämä illan tietyn osan rauhallisuus saa jalkapallosta innostumattomatkin kiittämään kisojen vaikutusta.
Äänen puuttuminen kaupungissa johtuu lisäksi siitä, että Italia on pelannut vain kerran eikä siinä juuri maaleilla juhlinut. Maanantain pelin tulos oli, kuten luonnollisesti tiedätte, tasapeli 1 - 1 Paraguayn kanssa. Ei siis maalien synnyttämiä ilonhuutoja eikä voittopelin aiheuttamaa karnevaalitunnelmaa ottelun jälkeen.
Kumminkin italialaiset tuntuivat olevan jotakuinkin tyytyväisiä. Tänä vuonna ei jalkapallomaajoukkueelta nimittäin ole odotettu kovin paljon. Pelit ovat menneet korkeintaan kohtalaisesti, muutama avainpelaaja on loukkaantunut, joukkueen nuorentaminen on kesken. Niin asiantuntijat kuin suuri yleisö ovat kuitenkin toiveikkaita. Italian päävalmentaja Marcello Lippi jopa kehui joukkueensa peliä ja uskoi jatkon sujuvan yhä paremmin. Totta tietysti on, että Italia hallitsi peliä, vaikka maalit jäivätkin puuttumaan. Ja aikaisemmissakin kisoissa Italian joukkue on monasti aloittanut vaisusti, mutta päässyt loppujen lopuksi turnauksissa pitkälle. Italian pelaajista monet ovat konkareita, vaikkei joukkue enää olekaan keski-iältään vanhin, ja kestää tovin ennen kuin he pääsevät turnaustunnelmaan.
Italian politiikkaa voi verrata italialaiseen jalkapalloon - vai olisiko se sittenkin päinvastoin. Törmäsin tähän puolivakavaan vertailuun lukiessani Marco Damilanon juttua L`Espresso-lehden nettisivuilta. Siinä lähtökohtana olivat yhtäläisyydet ns. catenaccion ja kristillisdemokraattien politiikan välillä. Vertaus ei ole uusi, Damilanokin siteeraa paria aikaisempaa kirjoittajaa. Myönnän, että tätä jännittävää oivallusta en ole itse ennen huomannut.
Catenacciolla (suomeksi "salpa") tarkoitetaan sitä luunkovaan puolustukseen perustunutta pelitapaa, jota Italian maajoukkue ja suuret seurajoukkueetkin käyttivät 1960- ja 1970-luvuilla, ehkä jo aiemminkin, joka tapauksessa kauan. Tärkeintä oli pitää oma maali puhtaana, sumputtaa vastustaja, pitää palloa hallussa hyökkäämättä uskaliaasti. Hyökkäyksiin lähdettiin vain kun tulos näytti varmalta - tai sitten pelin viime minuuteilla, jos lopputulos ei ollut selvä. Peli oli siis äärimmäisen varovaista ja katsojien kannalta tylsää. Puolustajat olivat tärkeämpiä kuin hyökkääjät, kollektiivi tärkeämpi yksityisiä tähtiä. Se oli kymmeniä vuosia Italian maajoukkueen pelitapa.
Sille löytyy siis vastine Italian politiikasta. Catenaccio oli ensimmäisen tasavallan ja erityisesti kristillisdemokraattisuuden jalkapalloversio, yritys muuntaa catenaccio poliittiseksi valtasysteemiksi. "Puolustuksellisuus on demokristiaanisen hallinnon jalkapallovastine." Hallinnon oli vaikea tehdä peliä, mutta se oli loistava kun sitä vastaan hyökättiin. Ideana oli puolustautua, ei riskeerata paljon mitään, liikkua mahdollisimman vähän, odottaa, että vastustaja tekee virheen. DC:n oli varottava virheitä, pidettävä palloa eikä annettava sitä kommunisteille tai monarkisteille, USA:lle tai Vatikaanille. Toisaalta se pystyi oikein ajoitetuilla vastahyökkäyksillä voittamaan "viriilimmät" vastapoolit, kommunisteja ei kuitenkaan täysin. Poliittisesti: ei muutosta vaan sopeutumista. Toisaalta kommunistienkin politiikasta voi halutessaan löytää samoja piirteitä esimerkiksi 1970-80-luvuilla.
Entä nykyinen peli? Berlusconin peli on ilman muuta hyökkäysvoittoista; mutta onko se tuonut maaleja? Ja vasemmisto-oppositio, Demokraattinen puolue ja muut tuntuvat pelaavan catenaccioa odottaen, että nykyinen hallituskokoomus tekee virheitä tai peräti hajoaa. Lisäksi näyttää siltä, että vastahyökkäysmahdollisuuksien tullessa ei yhteisymmärrystä vastustajan maalin sijainnista synny.
Jälkisanat: Tämän blogin luonnos joutui lepäämään pari päivää. Jalkapallorintamalla merkittävin muutos Italian osalta on (paitsi ykkösmaalivahti Buffonilta löytynyt tyrä, joka pitää hänet luultavasti poissa lopuista turnauksen peleistä) lisääntynyt usko omien menestykseen. Tätä ei ole aiheuttanut mikään uusi onnistuminen tai löytynyt salainen ase, vaan se että miltei kaikki voittajakandidaatit ovat pelanneet huonosti ja tehneet virheitä! Niitä siis välttämään.
Äänen puuttuminen kaupungissa johtuu lisäksi siitä, että Italia on pelannut vain kerran eikä siinä juuri maaleilla juhlinut. Maanantain pelin tulos oli, kuten luonnollisesti tiedätte, tasapeli 1 - 1 Paraguayn kanssa. Ei siis maalien synnyttämiä ilonhuutoja eikä voittopelin aiheuttamaa karnevaalitunnelmaa ottelun jälkeen.
Kumminkin italialaiset tuntuivat olevan jotakuinkin tyytyväisiä. Tänä vuonna ei jalkapallomaajoukkueelta nimittäin ole odotettu kovin paljon. Pelit ovat menneet korkeintaan kohtalaisesti, muutama avainpelaaja on loukkaantunut, joukkueen nuorentaminen on kesken. Niin asiantuntijat kuin suuri yleisö ovat kuitenkin toiveikkaita. Italian päävalmentaja Marcello Lippi jopa kehui joukkueensa peliä ja uskoi jatkon sujuvan yhä paremmin. Totta tietysti on, että Italia hallitsi peliä, vaikka maalit jäivätkin puuttumaan. Ja aikaisemmissakin kisoissa Italian joukkue on monasti aloittanut vaisusti, mutta päässyt loppujen lopuksi turnauksissa pitkälle. Italian pelaajista monet ovat konkareita, vaikkei joukkue enää olekaan keski-iältään vanhin, ja kestää tovin ennen kuin he pääsevät turnaustunnelmaan.
Italian politiikkaa voi verrata italialaiseen jalkapalloon - vai olisiko se sittenkin päinvastoin. Törmäsin tähän puolivakavaan vertailuun lukiessani Marco Damilanon juttua L`Espresso-lehden nettisivuilta. Siinä lähtökohtana olivat yhtäläisyydet ns. catenaccion ja kristillisdemokraattien politiikan välillä. Vertaus ei ole uusi, Damilanokin siteeraa paria aikaisempaa kirjoittajaa. Myönnän, että tätä jännittävää oivallusta en ole itse ennen huomannut.
Catenacciolla (suomeksi "salpa") tarkoitetaan sitä luunkovaan puolustukseen perustunutta pelitapaa, jota Italian maajoukkue ja suuret seurajoukkueetkin käyttivät 1960- ja 1970-luvuilla, ehkä jo aiemminkin, joka tapauksessa kauan. Tärkeintä oli pitää oma maali puhtaana, sumputtaa vastustaja, pitää palloa hallussa hyökkäämättä uskaliaasti. Hyökkäyksiin lähdettiin vain kun tulos näytti varmalta - tai sitten pelin viime minuuteilla, jos lopputulos ei ollut selvä. Peli oli siis äärimmäisen varovaista ja katsojien kannalta tylsää. Puolustajat olivat tärkeämpiä kuin hyökkääjät, kollektiivi tärkeämpi yksityisiä tähtiä. Se oli kymmeniä vuosia Italian maajoukkueen pelitapa.
Sille löytyy siis vastine Italian politiikasta. Catenaccio oli ensimmäisen tasavallan ja erityisesti kristillisdemokraattisuuden jalkapalloversio, yritys muuntaa catenaccio poliittiseksi valtasysteemiksi. "Puolustuksellisuus on demokristiaanisen hallinnon jalkapallovastine." Hallinnon oli vaikea tehdä peliä, mutta se oli loistava kun sitä vastaan hyökättiin. Ideana oli puolustautua, ei riskeerata paljon mitään, liikkua mahdollisimman vähän, odottaa, että vastustaja tekee virheen. DC:n oli varottava virheitä, pidettävä palloa eikä annettava sitä kommunisteille tai monarkisteille, USA:lle tai Vatikaanille. Toisaalta se pystyi oikein ajoitetuilla vastahyökkäyksillä voittamaan "viriilimmät" vastapoolit, kommunisteja ei kuitenkaan täysin. Poliittisesti: ei muutosta vaan sopeutumista. Toisaalta kommunistienkin politiikasta voi halutessaan löytää samoja piirteitä esimerkiksi 1970-80-luvuilla.
Entä nykyinen peli? Berlusconin peli on ilman muuta hyökkäysvoittoista; mutta onko se tuonut maaleja? Ja vasemmisto-oppositio, Demokraattinen puolue ja muut tuntuvat pelaavan catenaccioa odottaen, että nykyinen hallituskokoomus tekee virheitä tai peräti hajoaa. Lisäksi näyttää siltä, että vastahyökkäysmahdollisuuksien tullessa ei yhteisymmärrystä vastustajan maalin sijainnista synny.
Jälkisanat: Tämän blogin luonnos joutui lepäämään pari päivää. Jalkapallorintamalla merkittävin muutos Italian osalta on (paitsi ykkösmaalivahti Buffonilta löytynyt tyrä, joka pitää hänet luultavasti poissa lopuista turnauksen peleistä) lisääntynyt usko omien menestykseen. Tätä ei ole aiheuttanut mikään uusi onnistuminen tai löytynyt salainen ase, vaan se että miltei kaikki voittajakandidaatit ovat pelanneet huonosti ja tehneet virheitä! Niitä siis välttämään.
lunedì 7 giugno 2010
Isä Aurinkoinen
Viime päivinä tuntuu pysyvä hymynvirne jälleen palanneen Silvio Berlusconin kasvoille. Tosin kesäkuun 2. päivän suuren sotilasparaatin aikana hymy näytti päälleliimatulta, aivan kuin presidente del consiglio olisi saanut lääkepistoksia, jotka pitivät suupielet ylhäällä. Mutta syytä hymyyn oli: hallituksen budjettileikkaukset menivät eteenpäin. Talousministeri Tremontin väliaikainen yliote Cavalierestä näytti sekin jo menneisyydeltä, kun vastalauseet hallituksen sisältä siirsivät oikeudet määrätä leikkausten tarkat kohteet talousministeriltä ministeriöille (ja pääministerille).
Berlusconiin ei tunnu vaikuttavan pysyvästi mikään. Sen jälkeen kun "Milanon tuomiokirkko hyökkäsi hänen kimppuunsa" (so. hän sai leukaansa osuman häntä kohti heitetystä kirkon pienoismallista), hymy hyytyi joksikin aikaa, samoin nyt talouskriisin johdosta muutamaksi päiväksi. Muuten mikään ei näy tarttuvan, vaan kimpoaa pois teflonpääministeristä.
Berlusconin taito pysyä pinnalla ja ennen kaikkea hänen kansansuosionsa ovat suomalaisille ja monille muillekin ulkoa Italiaa tarkkaileville ihmetyksen aihe. Kuinka aika simppeliä populismia edustava, vanha, harvahiuksinen ja jo hieman pullea herra pystyy pysymään vallassa ja pomppaamaan yhä uudestaan valtaan.
Kansansuosiota ei tule kuitenkaan yliarvioida. Tällä hetkellä gallupien mukaan hänen puolueensa kannatus on noin 33 %, ja sen kannattajistakaan osa ei ole varsinaisia berlusconilaisia. Henkilökohtainen kannatuskin on tällä hetkellä tippunut vähän yli 40 prosenttiin. Berlusconin vastustajia ja häneen neutraalisti suhtautuvia on runsaasti. Itse voisin sanoa hänestä samalla tavalla kuin aiemmin George W. Bushista: "Berlusconin kannattajia on kuulemma paljon, mutta henkilökohtaisesti en ole tavannut ketään häntä äänestänyttä". - Tai ainakaan ketään, joka sen olisi tunnustanut.
Berlusconi-ilmiötä ovat toki pohtineet monet niin Italiassa kuin muuallakin. Ja tietysti tekijöinä ovat henkilökohtaiset ominaisuudet, Italian politiikan erityispiirteet, tietyn äänestäjäpopulaation toiveet sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne.
Hauskan vertauksen esittää nykyinen Demokraattisen puolueen senaattori, entinen kristillisdemokraaatti Marco Follini: kun muut poliitikot tarjoavat tylsää mustavalkoista, Berlusconi antaa tulla Technicoloria, suurta kertomusta, lupauksia ja illuusioita. Muiden sanoma on kuvausta politiikan kompleksisuudesta ja vaikeista vaihtoehdoista - mikä pahinta, sanoma on usein muodoltaankin vaikeatajuista. Berlusconi on suuri yksinkertaistaja. Antamatta ideologioiden tai liian raskaiden ajatusten häiritä Berlusconi on esittänyt yksinkertaista sanomaa - joka tosin ei ole pysynyt aina samana.
Hän on paradoksaalisesti pystynyt yhdistämään suuresti vastakohtaiset roolit. Hän esittäytyy uudistajana, mutta samalla kertaa vetoaa äänestäjäkunnan konservatiivisiin vaistoihin ja ennakkoluuloihin. Hän on valtionjohtaja, joka kuitenkin on valtiota vastaan, esimerkiksi selittäessään veronkierron ja jopa veropetokset moraalisiksi teoiksi, kun valtio vaatii liikaa. Hän hallitsee suurta mediaimperiumia ja on ollut lähes koko tämän vuosituhannen vallassa, mutta esittää silti itsensä establishmentin uhrina: tuomarikunnan ja median syyttä vainoamana, epäluotettavien liittolaisten pettämänä, vanhentuneiden säädösten toiminnasta estämänä.
Berlusconin valta mediaan on luonnollisesti tärkeä tekijä hänen suosionsa rakentamisessa. Tätä valtaa ollaan jatkuvasti lisäämässä hänen omistamiensa medioiden ohella myös RAI:n, yhteiskunnan omistaman radio- ja televisoyhtiön ohjelmissa. Berlusconi näyttäytyy joka päivä uutisissa sopivan optimistisena ja hymyilevänä. Hallituskokoomuksen edustajat saavat jokseenkin kaiken tilan jne. Ja illan päätteeksi Berlusconin mielijournalisti Bruno Vespa (vuosipalkka 1,2 miljoonaa euroa) selittää keskusteluohjelmassaan kaikki Cavalieren toimet parhain päin. Tämä ei kuitenkaan ole kylliksi, uudessa keskustelukirjassa (toimittajana kukapa muu kuin Bruno Vespa) Berlusconi jälleen puuttuu siihen epäkohtaan Italian demokratiassa, että valtion televisiokanavilla voidaan arvostella hallitusta ja jopa pääministeriä!
Ehkä vielä suurempi vaikutus kuin suoranaisella propagandalla on sillä, että televisiokanavat ja muu berlusconilainen media ovat osaltaan tehneet politiikasta ei-poliittista, ovat henkilökohtaistaneet sen. Enää suuret kansanliikkeet (ennen kaikkea kristillisdemokraatit ja kommunistit) eivät tee politiikkaa niin kuin ensimmäisessä tasavallassa, vaan sitä tekevät "yksinäiset ratsastajat". Jopa uudessa vaalilainsäädännössä tämä näkyy: maakunnissa ja kunnissa vaalien pääasia on äänestää tiettyä henkilöä kuvernööriksi tai pormestariksi, ei enää äänestää tiettyä puoluetta tai yhteiskunnallista suuntausta.
Varsinkin Berlusconi on pystynyt tekemään elämäkerrastaan ja yksityiselämästään osan politiikkaansa. Huonotkin vitsit lisäävät hänen kansanomaisuuttaan. Lapsukset tiedoissa pikemmin lähentävät häntä äänestäjäkuntaan, joka tietää ja välittää yhtä vähän sanokaamme suomalaisesta ruuasta tai puukirkoista.
Tärkeintä on, että Berlusconi on löytänyt kaikupohjaa suuresta osasta kansa. Cavaliere on pystynyt tulemaan poliittiseksi ja myös emotionaaliseksi johtajaksi sille osalle italialaisia, jotka eivät luota valtioon ja vielä vähemmän politiikkaan. Nämä, joista suurinta osaa voisi kutsua passiivisesti oikeistolaisiksi pikkuporvareiksi, ovat tunteneet itsensä ensimmäisen tasavallan lopun jälkeen orvoiksi ja eksyneiksi. Suuri osa vastaavasta ryhmästä äänesti aikoinaan kristillisdemokraatteja - ehkä olematta silti kristillisdemokraatteja.
Italian ns. ensimmäinen tasavalta oli keskustan ja vasemmiston valtakunta. Vasemmisto ja keskusta (kommunistit ja kristillisdemokraatit) taistelivat keskenään, mutta heitä yhdistivät tietyt asiat: antifasismi, tasavaltalaisuus ja tasavallan perustuslaki, tietty pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Oikeisto, jota rankaisi fasismin muisto, oli voisimme sanoa kulttuurisessa pannassa. Oikeistoa oli, ja sitä oli runsaasti myös kristillisdemokraattien sisällä, mutta se oli paljolti näkyvän julkisuuden ulkopuolella. Oikeistolaiset äänestivät kristillisdemokraatteja, koska nämä pystyivät patoamaan kommunismin uhan, ja oikeistolaiset joutuivat samalla hyväksymään joukon uudistuksia ja keskustalaisen politiikan tämän patoamisen keinoina.
Neuvostoblokin kaatuminen ja toisaalta Italian ensimmäisen tasavallan loppu muuttivat tilanteen: ei ollut kommunismin uhkaa ja toisaalta järjestäytyneet massapuolueet olivat joko kaatuneet tai ainakin vähentyneet voimassa. Tähän tyhjiöön Berlusconin personoitunut sanoma sopi. Oikeisto pystyi nyt tulemaan esiin, se vapautui pitkästä liepehellisyydestään ja ryhtyi esittämään omaa käsitystään maan vaiheista ja politiikasta. Tämä oikeisto ei ole fasistista, jos kohta on koskaan ollutkaan, mutta sen käsitys demokratiasta on johtajavaltainen, autoritaarinen ja hienolla sanalla plebiscitaarinen, sellainen jossa johtaja ja hänen kansansa yhdistyvät ilman mitään institutionaalisia välikäsiä. Huomattakoon, että Berlusconin puolueen nimi on Il Popolo della Libertà, Vapauden kansa. Puolueen säännöt ovat huomattavan johtajavaltaiset. Myös pääministerinä - joka on hänen mielestään suoraan kansan valitsema! - Berlusconi vaatii itselleen oikeutta valita ja erottaa ministerinsä ja antaa näille velvoittavia määräyksiä.
Berlusconiin ei tunnu vaikuttavan pysyvästi mikään. Sen jälkeen kun "Milanon tuomiokirkko hyökkäsi hänen kimppuunsa" (so. hän sai leukaansa osuman häntä kohti heitetystä kirkon pienoismallista), hymy hyytyi joksikin aikaa, samoin nyt talouskriisin johdosta muutamaksi päiväksi. Muuten mikään ei näy tarttuvan, vaan kimpoaa pois teflonpääministeristä.
Berlusconin taito pysyä pinnalla ja ennen kaikkea hänen kansansuosionsa ovat suomalaisille ja monille muillekin ulkoa Italiaa tarkkaileville ihmetyksen aihe. Kuinka aika simppeliä populismia edustava, vanha, harvahiuksinen ja jo hieman pullea herra pystyy pysymään vallassa ja pomppaamaan yhä uudestaan valtaan.
Kansansuosiota ei tule kuitenkaan yliarvioida. Tällä hetkellä gallupien mukaan hänen puolueensa kannatus on noin 33 %, ja sen kannattajistakaan osa ei ole varsinaisia berlusconilaisia. Henkilökohtainen kannatuskin on tällä hetkellä tippunut vähän yli 40 prosenttiin. Berlusconin vastustajia ja häneen neutraalisti suhtautuvia on runsaasti. Itse voisin sanoa hänestä samalla tavalla kuin aiemmin George W. Bushista: "Berlusconin kannattajia on kuulemma paljon, mutta henkilökohtaisesti en ole tavannut ketään häntä äänestänyttä". - Tai ainakaan ketään, joka sen olisi tunnustanut.
Berlusconi-ilmiötä ovat toki pohtineet monet niin Italiassa kuin muuallakin. Ja tietysti tekijöinä ovat henkilökohtaiset ominaisuudet, Italian politiikan erityispiirteet, tietyn äänestäjäpopulaation toiveet sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne.
Hauskan vertauksen esittää nykyinen Demokraattisen puolueen senaattori, entinen kristillisdemokraaatti Marco Follini: kun muut poliitikot tarjoavat tylsää mustavalkoista, Berlusconi antaa tulla Technicoloria, suurta kertomusta, lupauksia ja illuusioita. Muiden sanoma on kuvausta politiikan kompleksisuudesta ja vaikeista vaihtoehdoista - mikä pahinta, sanoma on usein muodoltaankin vaikeatajuista. Berlusconi on suuri yksinkertaistaja. Antamatta ideologioiden tai liian raskaiden ajatusten häiritä Berlusconi on esittänyt yksinkertaista sanomaa - joka tosin ei ole pysynyt aina samana.
Hän on paradoksaalisesti pystynyt yhdistämään suuresti vastakohtaiset roolit. Hän esittäytyy uudistajana, mutta samalla kertaa vetoaa äänestäjäkunnan konservatiivisiin vaistoihin ja ennakkoluuloihin. Hän on valtionjohtaja, joka kuitenkin on valtiota vastaan, esimerkiksi selittäessään veronkierron ja jopa veropetokset moraalisiksi teoiksi, kun valtio vaatii liikaa. Hän hallitsee suurta mediaimperiumia ja on ollut lähes koko tämän vuosituhannen vallassa, mutta esittää silti itsensä establishmentin uhrina: tuomarikunnan ja median syyttä vainoamana, epäluotettavien liittolaisten pettämänä, vanhentuneiden säädösten toiminnasta estämänä.
Berlusconin valta mediaan on luonnollisesti tärkeä tekijä hänen suosionsa rakentamisessa. Tätä valtaa ollaan jatkuvasti lisäämässä hänen omistamiensa medioiden ohella myös RAI:n, yhteiskunnan omistaman radio- ja televisoyhtiön ohjelmissa. Berlusconi näyttäytyy joka päivä uutisissa sopivan optimistisena ja hymyilevänä. Hallituskokoomuksen edustajat saavat jokseenkin kaiken tilan jne. Ja illan päätteeksi Berlusconin mielijournalisti Bruno Vespa (vuosipalkka 1,2 miljoonaa euroa) selittää keskusteluohjelmassaan kaikki Cavalieren toimet parhain päin. Tämä ei kuitenkaan ole kylliksi, uudessa keskustelukirjassa (toimittajana kukapa muu kuin Bruno Vespa) Berlusconi jälleen puuttuu siihen epäkohtaan Italian demokratiassa, että valtion televisiokanavilla voidaan arvostella hallitusta ja jopa pääministeriä!
Ehkä vielä suurempi vaikutus kuin suoranaisella propagandalla on sillä, että televisiokanavat ja muu berlusconilainen media ovat osaltaan tehneet politiikasta ei-poliittista, ovat henkilökohtaistaneet sen. Enää suuret kansanliikkeet (ennen kaikkea kristillisdemokraatit ja kommunistit) eivät tee politiikkaa niin kuin ensimmäisessä tasavallassa, vaan sitä tekevät "yksinäiset ratsastajat". Jopa uudessa vaalilainsäädännössä tämä näkyy: maakunnissa ja kunnissa vaalien pääasia on äänestää tiettyä henkilöä kuvernööriksi tai pormestariksi, ei enää äänestää tiettyä puoluetta tai yhteiskunnallista suuntausta.
Varsinkin Berlusconi on pystynyt tekemään elämäkerrastaan ja yksityiselämästään osan politiikkaansa. Huonotkin vitsit lisäävät hänen kansanomaisuuttaan. Lapsukset tiedoissa pikemmin lähentävät häntä äänestäjäkuntaan, joka tietää ja välittää yhtä vähän sanokaamme suomalaisesta ruuasta tai puukirkoista.
Tärkeintä on, että Berlusconi on löytänyt kaikupohjaa suuresta osasta kansa. Cavaliere on pystynyt tulemaan poliittiseksi ja myös emotionaaliseksi johtajaksi sille osalle italialaisia, jotka eivät luota valtioon ja vielä vähemmän politiikkaan. Nämä, joista suurinta osaa voisi kutsua passiivisesti oikeistolaisiksi pikkuporvareiksi, ovat tunteneet itsensä ensimmäisen tasavallan lopun jälkeen orvoiksi ja eksyneiksi. Suuri osa vastaavasta ryhmästä äänesti aikoinaan kristillisdemokraatteja - ehkä olematta silti kristillisdemokraatteja.
Italian ns. ensimmäinen tasavalta oli keskustan ja vasemmiston valtakunta. Vasemmisto ja keskusta (kommunistit ja kristillisdemokraatit) taistelivat keskenään, mutta heitä yhdistivät tietyt asiat: antifasismi, tasavaltalaisuus ja tasavallan perustuslaki, tietty pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Oikeisto, jota rankaisi fasismin muisto, oli voisimme sanoa kulttuurisessa pannassa. Oikeistoa oli, ja sitä oli runsaasti myös kristillisdemokraattien sisällä, mutta se oli paljolti näkyvän julkisuuden ulkopuolella. Oikeistolaiset äänestivät kristillisdemokraatteja, koska nämä pystyivät patoamaan kommunismin uhan, ja oikeistolaiset joutuivat samalla hyväksymään joukon uudistuksia ja keskustalaisen politiikan tämän patoamisen keinoina.
Neuvostoblokin kaatuminen ja toisaalta Italian ensimmäisen tasavallan loppu muuttivat tilanteen: ei ollut kommunismin uhkaa ja toisaalta järjestäytyneet massapuolueet olivat joko kaatuneet tai ainakin vähentyneet voimassa. Tähän tyhjiöön Berlusconin personoitunut sanoma sopi. Oikeisto pystyi nyt tulemaan esiin, se vapautui pitkästä liepehellisyydestään ja ryhtyi esittämään omaa käsitystään maan vaiheista ja politiikasta. Tämä oikeisto ei ole fasistista, jos kohta on koskaan ollutkaan, mutta sen käsitys demokratiasta on johtajavaltainen, autoritaarinen ja hienolla sanalla plebiscitaarinen, sellainen jossa johtaja ja hänen kansansa yhdistyvät ilman mitään institutionaalisia välikäsiä. Huomattakoon, että Berlusconin puolueen nimi on Il Popolo della Libertà, Vapauden kansa. Puolueen säännöt ovat huomattavan johtajavaltaiset. Myös pääministerinä - joka on hänen mielestään suoraan kansan valitsema! - Berlusconi vaatii itselleen oikeutta valita ja erottaa ministerinsä ja antaa näille velvoittavia määräyksiä.
martedì 1 giugno 2010
Italialainen manööveri
Nyt se on sitten tullut, Italiaankin. Nimittäin talouskriisi. Berlusconin hallitus on tehnyt suuren kriisipaketin, joka leikkaa budjettia reippaasti (24 mrd euroa kahdessa vuodessa); tekoa kutsutaan italiaksi nimellä "manovra".
Tähän asti hallitus ja sen talouspoliittinen äänitorvi, ministeri Giulio Tremonti, ovat jatkuvasti kertoneet, ettei Italialla ole hätää, vaan sillä menee paremmin kuin muilla mailla, sen kohdalla kriisi taittunut ja vaarat ohi jne. (Ja monet Italiassa ovat tähän uskoneet.) Tämä kaikki, vaikka valtion velkaisuus on samaa suuruusluokkaa Kreikan kanssa. Hallituksen mukaan velkataakka kasvaa vähemmän kuin muissa EU:n maissa, mutta näyttää se kumminkin kasvaneen: kun joku aika sitten kerrottiin sen olevan 118 % kansantuotteesta, nyt näkyy myös luku 120 %.
Debatissa, jota toki Italiassakin on käyty, on usein tuotu esille Italian talouden sellaisia piirteitä, joita voidaan pitää positiivisina nykyisessä finanssikriisissä. - Eräät niistä ovat oikeastaan osoituksia Italian talouden tietystä vanhakantaisuudesta. - Kieltämättä säästämisaste on korkea, ja yksityisten kansalaisten velka kohtuullisella tasolla. Tosin yritysten velkaisuus on huomattavan korkea. Valtion velasta noin puolet on kotimaista. Tätä pidetään yleisesti vakauttavana seikkana, vaikka sen merkitys yhteisvaluutan aikana ei liene yhtä suuri kuin aikaisemmin. Eräät italialaiset keskustelijat ovat lisäksi painottaneet tavaratuotannon osuutta kansantulossa, se kun on korkeampi kuin useissa muissa kehittyneissä maissa. Toisten mielestä taas tällä ei ole ollut viime vuosien kriiseissä suurtakaan merkitystä.
Italian talouden suurin ongelma, josta hallitus kuitenkin on puhunut vähemmän, on kasvun alhainen taso (viime vuosina usein jopa negatiivinen) sekä ennen kaikkea tuottavuuden heikko kehitys. Pieni esimerkki: jos vuoden 1995 tuottavuutta merkitään luvulla sata, vuoden 2004 luku on Italiassa 104,5, mutta Yhdysvalloissa 125 ja Britanniassa 119,5.
Hallituksen pakettia on arvosteltu eri puolilta melko samoin perustein. Niin työnantajajärjestön Confindustrian kuin oppositiopuolueiden taholta on valitettu rakenteellisten uudistusten puuttumista sekä investointien vähäistä osuutta suunnitelmassa. Myös Berlusconin puolueen sisäinen oppositioryhmä, Gianfranco Finin kannattajat ovat esittäneet samansuuntaisia huomioita. Kuinka suuressa määrin tämä arvostelu muuntuu konkreettisiksi ehdotuksiksi, jää katsottavaksi.
Berlusconi on luonnollisesti torjunut arvostelun, mutta kun lukee, mitä konkreettisia toimia ohjelmaan sisältyy, arvostelu tuntuu oikeaan osuneelta. Etupäässä se on juustohöyläilyä. Veronkierron saattaminen kuriin ei oikeastaan ole mikään rakenteellinen uudistus, vaikka se onnistuessaan tuokin rahaa valtion kassaan. Hallitus ylpeilee siitä, että paketti ei koske italialaisten kukkaroon eikä sisällä veronkorotuksia. Kuitenkin kun maakuntien ja provinssien saamaa rahoitusta leikataan miljardeilla, tämä ei johda ainoastaan byrokratian karsimiseen paikallistasolla, vaan yhdessä hallituksen aikaisempien toimien kanssa se vaikuttaa suoraan kansalaisten hyvinvointiin, sillä terveys- ja sosiaalipalvelut ovat suureksi osaksi paikallisesti rahoitettuja. Luultavasti etelää leikkaukset koskettavat eniten. Ja ainakin yhden ryhmän taskuille ollaan menossa,valtion palveluksessa olevat tulevat jäämään vaille palkankorotuksia vuoteen 2013 asti.
Pakettiin sisältyy pieniä eriä, joiden hyöty voi jäädä kyseenalaiseksi. Matkailijoita varmaan ilahduttaa ehdotus, jonka mukaan Roomassa hotellihintoihin tulee 10 euron lisämaksu. Kun tuntee Rooman yleisen hintatason ja hotellihinnat erikseen, voi miettiä ajatuksen mielekkyyttä. "Manovraan" sisältyi alun perin suuri kulttuuribudjetin supistus, esim. 232 kulttuurijärjestöä olisi jäänyt ilman valtionapua. Tämä oli liikaa jopa kulttuuriministerille, joka on tähän asti tunnettu määrärahojen leikkaajana. Niinpä supistusvaatimuksia alennettiin puolella, ja ministeriö saa itse valita leikkausten kohteet.
"Manovra" on luultavasti muuttanut hallituksen voimasuhteita. Talousministeri Tremontin panos samoin kuin asema ovat vahvistuneet. Tosin kun pakettia esiteltiin, Berlusconi ja Tremonti esiintyivät yhdessä, ja talousministeri muisti joka vaiheessa ilmoittaa Cavalieren itse olleen kaikkea suunnittelemassa. Mutta Berlusconin olemus ja ilmeet sekä tietty ylimalkaisuus asiassa viestittivät, kuka oli paketin todellinen tekijä. Berlusconin televisoesiintymiset kriisipaketin osalta ovat olleet lyhyitä ja hieman vaisuja, eivätkä hänen vitsinsä tavoittaneet elinkeinoelämän eliittiä Confindustrian kokouksessa.Tosin Berlusconi ei ennenkään ole loistanut talouspolitiikan hahmottelijana, finanssipolitiikasta puhumattakaan, vaikka menestynyt käytännön suurliikemies onkin.
Oikeastaan kaikki ovat samaa mieltä siitä, että "jotain täytyis tehdä". Italian ammattiyhdistysten keskusliitoista vasemmistolainen CGIL on järjestämässä lakkoja ja mielenosoituksia ja vaatimassa koko paketin kaatamista. (Lakkoa järjestelee myös tuomareiden ammattiliitto, kun heidän -varsin kohtuullisia - palkkojaan aiotaan leikata.) Demokraattinen puolue, vahvin oppositiopuolue, näyttää olevan asettumassa kannalle, jonka mukaan talouspolitiikaksi ei riitä paketin totaalinen vastustaminen, vaan on esitettävä vaihtoehtoisia ratkaisumalleja ja säästökohteita sekä toisaalta kannatettava hallituksen hyväksyttävissä olevia ehdotuksia. Italian presidentti Napolitano sekä valtionpankin pääjohtaja Draghi ovat arvovallallaan korostaneet "austerityn" välttämättömyyttä, mutta vaatineet enemmän elvytystä ja sosiaalisen tasapainon säilyttämistä
Tähän asti hallitus ja sen talouspoliittinen äänitorvi, ministeri Giulio Tremonti, ovat jatkuvasti kertoneet, ettei Italialla ole hätää, vaan sillä menee paremmin kuin muilla mailla, sen kohdalla kriisi taittunut ja vaarat ohi jne. (Ja monet Italiassa ovat tähän uskoneet.) Tämä kaikki, vaikka valtion velkaisuus on samaa suuruusluokkaa Kreikan kanssa. Hallituksen mukaan velkataakka kasvaa vähemmän kuin muissa EU:n maissa, mutta näyttää se kumminkin kasvaneen: kun joku aika sitten kerrottiin sen olevan 118 % kansantuotteesta, nyt näkyy myös luku 120 %.
Debatissa, jota toki Italiassakin on käyty, on usein tuotu esille Italian talouden sellaisia piirteitä, joita voidaan pitää positiivisina nykyisessä finanssikriisissä. - Eräät niistä ovat oikeastaan osoituksia Italian talouden tietystä vanhakantaisuudesta. - Kieltämättä säästämisaste on korkea, ja yksityisten kansalaisten velka kohtuullisella tasolla. Tosin yritysten velkaisuus on huomattavan korkea. Valtion velasta noin puolet on kotimaista. Tätä pidetään yleisesti vakauttavana seikkana, vaikka sen merkitys yhteisvaluutan aikana ei liene yhtä suuri kuin aikaisemmin. Eräät italialaiset keskustelijat ovat lisäksi painottaneet tavaratuotannon osuutta kansantulossa, se kun on korkeampi kuin useissa muissa kehittyneissä maissa. Toisten mielestä taas tällä ei ole ollut viime vuosien kriiseissä suurtakaan merkitystä.
Italian talouden suurin ongelma, josta hallitus kuitenkin on puhunut vähemmän, on kasvun alhainen taso (viime vuosina usein jopa negatiivinen) sekä ennen kaikkea tuottavuuden heikko kehitys. Pieni esimerkki: jos vuoden 1995 tuottavuutta merkitään luvulla sata, vuoden 2004 luku on Italiassa 104,5, mutta Yhdysvalloissa 125 ja Britanniassa 119,5.
Hallituksen pakettia on arvosteltu eri puolilta melko samoin perustein. Niin työnantajajärjestön Confindustrian kuin oppositiopuolueiden taholta on valitettu rakenteellisten uudistusten puuttumista sekä investointien vähäistä osuutta suunnitelmassa. Myös Berlusconin puolueen sisäinen oppositioryhmä, Gianfranco Finin kannattajat ovat esittäneet samansuuntaisia huomioita. Kuinka suuressa määrin tämä arvostelu muuntuu konkreettisiksi ehdotuksiksi, jää katsottavaksi.
Berlusconi on luonnollisesti torjunut arvostelun, mutta kun lukee, mitä konkreettisia toimia ohjelmaan sisältyy, arvostelu tuntuu oikeaan osuneelta. Etupäässä se on juustohöyläilyä. Veronkierron saattaminen kuriin ei oikeastaan ole mikään rakenteellinen uudistus, vaikka se onnistuessaan tuokin rahaa valtion kassaan. Hallitus ylpeilee siitä, että paketti ei koske italialaisten kukkaroon eikä sisällä veronkorotuksia. Kuitenkin kun maakuntien ja provinssien saamaa rahoitusta leikataan miljardeilla, tämä ei johda ainoastaan byrokratian karsimiseen paikallistasolla, vaan yhdessä hallituksen aikaisempien toimien kanssa se vaikuttaa suoraan kansalaisten hyvinvointiin, sillä terveys- ja sosiaalipalvelut ovat suureksi osaksi paikallisesti rahoitettuja. Luultavasti etelää leikkaukset koskettavat eniten. Ja ainakin yhden ryhmän taskuille ollaan menossa,valtion palveluksessa olevat tulevat jäämään vaille palkankorotuksia vuoteen 2013 asti.
Pakettiin sisältyy pieniä eriä, joiden hyöty voi jäädä kyseenalaiseksi. Matkailijoita varmaan ilahduttaa ehdotus, jonka mukaan Roomassa hotellihintoihin tulee 10 euron lisämaksu. Kun tuntee Rooman yleisen hintatason ja hotellihinnat erikseen, voi miettiä ajatuksen mielekkyyttä. "Manovraan" sisältyi alun perin suuri kulttuuribudjetin supistus, esim. 232 kulttuurijärjestöä olisi jäänyt ilman valtionapua. Tämä oli liikaa jopa kulttuuriministerille, joka on tähän asti tunnettu määrärahojen leikkaajana. Niinpä supistusvaatimuksia alennettiin puolella, ja ministeriö saa itse valita leikkausten kohteet.
"Manovra" on luultavasti muuttanut hallituksen voimasuhteita. Talousministeri Tremontin panos samoin kuin asema ovat vahvistuneet. Tosin kun pakettia esiteltiin, Berlusconi ja Tremonti esiintyivät yhdessä, ja talousministeri muisti joka vaiheessa ilmoittaa Cavalieren itse olleen kaikkea suunnittelemassa. Mutta Berlusconin olemus ja ilmeet sekä tietty ylimalkaisuus asiassa viestittivät, kuka oli paketin todellinen tekijä. Berlusconin televisoesiintymiset kriisipaketin osalta ovat olleet lyhyitä ja hieman vaisuja, eivätkä hänen vitsinsä tavoittaneet elinkeinoelämän eliittiä Confindustrian kokouksessa.Tosin Berlusconi ei ennenkään ole loistanut talouspolitiikan hahmottelijana, finanssipolitiikasta puhumattakaan, vaikka menestynyt käytännön suurliikemies onkin.
Oikeastaan kaikki ovat samaa mieltä siitä, että "jotain täytyis tehdä". Italian ammattiyhdistysten keskusliitoista vasemmistolainen CGIL on järjestämässä lakkoja ja mielenosoituksia ja vaatimassa koko paketin kaatamista. (Lakkoa järjestelee myös tuomareiden ammattiliitto, kun heidän -varsin kohtuullisia - palkkojaan aiotaan leikata.) Demokraattinen puolue, vahvin oppositiopuolue, näyttää olevan asettumassa kannalle, jonka mukaan talouspolitiikaksi ei riitä paketin totaalinen vastustaminen, vaan on esitettävä vaihtoehtoisia ratkaisumalleja ja säästökohteita sekä toisaalta kannatettava hallituksen hyväksyttävissä olevia ehdotuksia. Italian presidentti Napolitano sekä valtionpankin pääjohtaja Draghi ovat arvovallallaan korostaneet "austerityn" välttämättömyyttä, mutta vaatineet enemmän elvytystä ja sosiaalisen tasapainon säilyttämistä
giovedì 29 aprile 2010
Näkymättömiä nähtävyyksiä
"Näkymättömillä nähtävyyksillä" tarkoitan tässä sellaisia Rooman nähtävyyksiä, jotka harvoin tai ei juuri koskaan ovat meidän tavallisten ihmisten tavoitettavissa. En siis puhu ilmassa leijuvasta paikan hengestä tai siinä konkreetttisesti leijuvista hajuaineista, miellyttävistä tai epämiellyttävistä, jotka tunnetusti palauttavat mieleen muistoja.
Suhteellisen helppoa on päästä sellaisiin kohteisiin, jotka ovat auki kerran viikossa. Rooman ehkä tunnetuin tällainen nähtävyys on Galleria Colonna, samannimisen ikivanhan suvun palatsissa keskellä Roomaa. Sinne pääsee vain lauantaisin aamupäivällä. Siellä on arvokas maalauskokoelma. Erityisen hauskaa on katsoa kattomaalauksia, erityisesti koska siellä on pehmustettuja raheja, joilta voi makuuasennossa ihastella suvun sankarin, Marcantonio Colonnan urotöitä. Hän oli paavin laivaston komentaja, joka yhdessä Habsburgien merivoimien kanssa voitti turkkilaiset Lepanton meritaistelussa 1571.
Rooman sadoisssa taiteellisesti merkittävissä kirkoissa on lukuisia, jotka ovat auki ainoastaan sunnuntaisin kirkonmenojen aikaan ja ehkä jonkin aikaa messua ennen tai sen jälkeen. Muistelen lämpimimmin kuitenkin kirkkoa, joka ei taiteellisessa suhteessa ole tavattoman mielenkiintoinen. Ennen vanhaan San Biagio dei Panettieri oli oikeastaan auki vain nimipyhimyksensä Pyhän Blasiuksen muistopäivänä talvella. Kerran nuoruudessani osuin tuohon kirkkoon oikeana päivänä. Jumalanpalveluksen lopuksi, kuten tapana on, pappi siveli pyhitetyllä öljyllä ristinmerkin uskovaisten kaulaan, Blasiushan on mm. kurkun suojelija. Muistaakseni en vääräuskoisena uskaltautunut voiteluun, mutta uskalsin kutenkin nauttia palan esipyhitettyä leipää, jota itäisten kirkkojen tapaan tarjottiin seurakunnalle - tuo kirkkohan on paavin yliherruuden tunnustavien armenialaisten pyhäkkö. Joka tapauksessa sinä talvena eivät kurkkukivut tai muut flunssat vaivanneet. (Nykyisin kirkossa on viikonloppuisin säännöllisesti jumalanpalveluksia.)
Jotkut palatsit ovat auki kerran kuukaudessa. Kerran vuodessa yleisö pääsee tutustumaan, kylläkin vain osaan, Palazzo Massimosta, tarkemmin Palazzo Massimo alle Colonneen. (Toinen Palazzo Massimo on rautatieaseman lähellä ja sisältää nykyisin osan Rooman kansallismuseota.) Se sijaitsee luultavasti paikalla, jossa on ollut Domitianuksen Odeon. Siellä pidettiin antiikin aikana ns. Capitolinisten kisojen "henkiset kilpailut", kun taas läheisellä Piazza Navonalla, Domitianuksen stadionilla, kilpailtiin fyysisissä lajeissa, juoksuissa ja voimailuissa jne. Massimon sukuhan on itse laskenut alkunsa aina roomalaisesta Fabius Maximuksesta; tämä on tietysti legendaa, mutta suku on ikivanha, joskaan ei viime vuosisatoina tavattomasti kunnostautunut.
Palatsissa muistellaan ihmetekoa vuodelta 1582. Silloin myöhemmin pyhäksi julistettu Filippo Neri paransi erään suvun nuorukaisen, ja jonkinlaisena lupauksena Jumalalle palatsin kappeli ja sen ohella osa muutakin rakennusta pidetään ihmeen vuosipäivänä 16. 3. yleisölle auki aamupäivällä.
Tänä vuonna pääsin vihdoin käymään Palazzo Massimossa. Olin pitkään odottanut tilaisuutta siihen. Paikalla oli melkomoinen jono, ja jonotusta palatsin ulkopuolella kesti tunnin verran. Kovin nopeaan tahtiin ei väkeä päästetty sisälle, sillä suku odotti paikalle arvovieraita, Rooman aristokratiaa sekä juhlamessun pitävää kardinaalia ja välillä portti pidettiin muilta suljettuna. Kun vihdoin pääsimme sisälle, jouduimme odottamaan lähes toisen tunnin kappeliin pääsyä. Jonotus tietysti kuuluu tällaisissa tapauksissa asiaan ja siihen on varautunut, mutta mieleen kuitenkin tulee kysymys: onko tämä nyt sen odottamisen väärttiä.
Vastaus on, että toista kertaa en lähde jonottamaan, mikäli suku ei kutsu minua messun jälkeiselle vastaanotolle (semmoiselle tuntuivat arvovieraat kappelista menevän). Mahtavia taide-elämyksiä retki ei tarjonnut. Ne huoneet ja tilat, jotka näimme, olivat toki mielenkiintoisia, mutta hieman kuluneita. Luultavasti varsinaiset edustustilat ovat profanum vulguksen reitin ulkopuolella. Mielenkiintoista oli nähdä arkipäiväisempää ylimystön asuntoa ja tietysti sitä yleisöä, joka ei ollut paikalla turisteina. Ja totta kai on kaunista, kun vanhaa tapaa noudatetaan ja totaalisen vieraat ihmiset päästetään kotiin.
Eräät suomalaiset ovat päässeet tutustumaan Massimoiden palatsiin paremmin. Joskus takavuosina eräs suomalainen, tietenkin tyttö, ystävystyi erään Massimon, tietysti pojan, kanssa. Suomalaisen ystävän seurassa muitakin suomalaisia pääsi silloin tällöin käymään palatsissa. Eräs mukana ollut on kertonut muistavansa vierailusta vain sen, että häntä oudoksutti, melkeinpä shokeerasi se, kun vanhan palatsin huoneissa kaiken vanhan ja arvokkaan seassa näki nykyajan merkkejä ja vempeleitä, esimerkiksi keskinkertaisen stereosarjan barokkipöydällä. Mutta täytyyhän muinaismuistojen keskelläkin elää.
Suhteellisen helppoa on päästä sellaisiin kohteisiin, jotka ovat auki kerran viikossa. Rooman ehkä tunnetuin tällainen nähtävyys on Galleria Colonna, samannimisen ikivanhan suvun palatsissa keskellä Roomaa. Sinne pääsee vain lauantaisin aamupäivällä. Siellä on arvokas maalauskokoelma. Erityisen hauskaa on katsoa kattomaalauksia, erityisesti koska siellä on pehmustettuja raheja, joilta voi makuuasennossa ihastella suvun sankarin, Marcantonio Colonnan urotöitä. Hän oli paavin laivaston komentaja, joka yhdessä Habsburgien merivoimien kanssa voitti turkkilaiset Lepanton meritaistelussa 1571.
Rooman sadoisssa taiteellisesti merkittävissä kirkoissa on lukuisia, jotka ovat auki ainoastaan sunnuntaisin kirkonmenojen aikaan ja ehkä jonkin aikaa messua ennen tai sen jälkeen. Muistelen lämpimimmin kuitenkin kirkkoa, joka ei taiteellisessa suhteessa ole tavattoman mielenkiintoinen. Ennen vanhaan San Biagio dei Panettieri oli oikeastaan auki vain nimipyhimyksensä Pyhän Blasiuksen muistopäivänä talvella. Kerran nuoruudessani osuin tuohon kirkkoon oikeana päivänä. Jumalanpalveluksen lopuksi, kuten tapana on, pappi siveli pyhitetyllä öljyllä ristinmerkin uskovaisten kaulaan, Blasiushan on mm. kurkun suojelija. Muistaakseni en vääräuskoisena uskaltautunut voiteluun, mutta uskalsin kutenkin nauttia palan esipyhitettyä leipää, jota itäisten kirkkojen tapaan tarjottiin seurakunnalle - tuo kirkkohan on paavin yliherruuden tunnustavien armenialaisten pyhäkkö. Joka tapauksessa sinä talvena eivät kurkkukivut tai muut flunssat vaivanneet. (Nykyisin kirkossa on viikonloppuisin säännöllisesti jumalanpalveluksia.)
Jotkut palatsit ovat auki kerran kuukaudessa. Kerran vuodessa yleisö pääsee tutustumaan, kylläkin vain osaan, Palazzo Massimosta, tarkemmin Palazzo Massimo alle Colonneen. (Toinen Palazzo Massimo on rautatieaseman lähellä ja sisältää nykyisin osan Rooman kansallismuseota.) Se sijaitsee luultavasti paikalla, jossa on ollut Domitianuksen Odeon. Siellä pidettiin antiikin aikana ns. Capitolinisten kisojen "henkiset kilpailut", kun taas läheisellä Piazza Navonalla, Domitianuksen stadionilla, kilpailtiin fyysisissä lajeissa, juoksuissa ja voimailuissa jne. Massimon sukuhan on itse laskenut alkunsa aina roomalaisesta Fabius Maximuksesta; tämä on tietysti legendaa, mutta suku on ikivanha, joskaan ei viime vuosisatoina tavattomasti kunnostautunut.
Palatsissa muistellaan ihmetekoa vuodelta 1582. Silloin myöhemmin pyhäksi julistettu Filippo Neri paransi erään suvun nuorukaisen, ja jonkinlaisena lupauksena Jumalalle palatsin kappeli ja sen ohella osa muutakin rakennusta pidetään ihmeen vuosipäivänä 16. 3. yleisölle auki aamupäivällä.
Tänä vuonna pääsin vihdoin käymään Palazzo Massimossa. Olin pitkään odottanut tilaisuutta siihen. Paikalla oli melkomoinen jono, ja jonotusta palatsin ulkopuolella kesti tunnin verran. Kovin nopeaan tahtiin ei väkeä päästetty sisälle, sillä suku odotti paikalle arvovieraita, Rooman aristokratiaa sekä juhlamessun pitävää kardinaalia ja välillä portti pidettiin muilta suljettuna. Kun vihdoin pääsimme sisälle, jouduimme odottamaan lähes toisen tunnin kappeliin pääsyä. Jonotus tietysti kuuluu tällaisissa tapauksissa asiaan ja siihen on varautunut, mutta mieleen kuitenkin tulee kysymys: onko tämä nyt sen odottamisen väärttiä.
Vastaus on, että toista kertaa en lähde jonottamaan, mikäli suku ei kutsu minua messun jälkeiselle vastaanotolle (semmoiselle tuntuivat arvovieraat kappelista menevän). Mahtavia taide-elämyksiä retki ei tarjonnut. Ne huoneet ja tilat, jotka näimme, olivat toki mielenkiintoisia, mutta hieman kuluneita. Luultavasti varsinaiset edustustilat ovat profanum vulguksen reitin ulkopuolella. Mielenkiintoista oli nähdä arkipäiväisempää ylimystön asuntoa ja tietysti sitä yleisöä, joka ei ollut paikalla turisteina. Ja totta kai on kaunista, kun vanhaa tapaa noudatetaan ja totaalisen vieraat ihmiset päästetään kotiin.
Eräät suomalaiset ovat päässeet tutustumaan Massimoiden palatsiin paremmin. Joskus takavuosina eräs suomalainen, tietenkin tyttö, ystävystyi erään Massimon, tietysti pojan, kanssa. Suomalaisen ystävän seurassa muitakin suomalaisia pääsi silloin tällöin käymään palatsissa. Eräs mukana ollut on kertonut muistavansa vierailusta vain sen, että häntä oudoksutti, melkeinpä shokeerasi se, kun vanhan palatsin huoneissa kaiken vanhan ja arvokkaan seassa näki nykyajan merkkejä ja vempeleitä, esimerkiksi keskinkertaisen stereosarjan barokkipöydällä. Mutta täytyyhän muinaismuistojen keskelläkin elää.
lunedì 26 aprile 2010
Museoista ja kuvaamisesta
Asia. joka nykyään, jo useita vuosia kylläkin, ilahduttaa Roomassa, on se, että museot ja monumentit ovat avoinna kunnollisen ajan, aina ilta seitsemään tai kahdeksaan, jotkut viikonloppuisin vielä pitempäänkin. Tässä on suuri ero entisiin aikoihin, jolloin nähtävyydet pistettiin kiinni yhdeltä tai kahdelta; olihan museoiden vahtimestarien päästävä kotiin samaan aikaan kuin muutkin tärkeät valtion ja kuntien toimenhaltijat. Virkamiesten työaikaa on iltapäivällä lisätty, mutta museoiden ym. aukiolon pidentäminen johtuu enemmän siitä, että Italiassakin on vihdoin havaittu, että turistien ajankäyttö saattaa olla erilainen kuin perinteisen italialaisen perheen.
Suhteellisen uutta on myös se, että valtion tai kunnan hallitsemissa nähtävyyksissä voidaan myydä kaikenlaista jollakin tavoin asiaan liittyvää. Asia on yllättävän uusi: luin aivan äskettäin nekrologin siitä henkilöstä, joka ministerinä ollessaan sai tämän uudistuksen aikaan 1990-luvulla. Se on tietysti tuonut mukanaan kaikenlaista krääsää näihin paikkoihin, mutta enemmän kuitenkin hyvää: hyviä kirjakauppapalveluita, luultavasti myös auttanut julkaisemaan hyvätasoisia museo-oppaita ja näyttelyluetteloita.
Sen sijaan harmittelen sitä, että valokuvaaminen on yhä useammin kielletty. Tästä on uusi hallituksen asetus viime syksyltä. Sen tarkkaa sanamuotoa en ole nähnyt, mutta siihen tunnutaan vetoavan. Roomassa sen vaikutus ei ole ollut kovin näkyvä, mutta eräillä paikkakunnilla, joilla olemme vierailleet, se tuntuu. En tosiaan ymmärrä, miksi tällainen kielto ulotetaan arkeologisiin museoihin, joissa veistokset eivät kulu edes salamasta, tai nykyään, jopa arkeologisille ulkoalueille. Esimerkiksi Aquileiassa custodien haukansilmät vahtivat, ettei vain kuvattaisi raunioita. Sen sijaan ymmärrän kyllä, että esimerkiksi taidemuseoissa salaman käyttö on kielletty, ja ehkä salamoiden pelon johdosta muukin kuvaus.
Ehkäpä hallitus toivoo tällä tavalla saavansa ihmiset ostamaan valmista materiaalia ja saavansa nähtävyydet itsekannattaviksi. Luulenpa kuitenkin tässä erehdyttävän. Eiköhän nähtävyyksien kannattavuus tule muun talouden kautta hotelli-, ravintola-, kuljetus- ym. maksujen kautta. Sitä paitsi uskon innokkaiden kuvaajien olevan myös innokkaita visuaalisen ja kirjallisen materiaalin ostajia. Sitä paitsi useinkaan niistä kohteista, joita haluaisi valokuvata, ei ole saatavana valmiita kuvia. Vaikka useista museoista on hienoja luetteloita, kaikista ei ole, ja usein kuvat esittävät ns. mestariteoksia, ei sellaisia vähäisempiä, joihin on lähinnä mentaalihistoriallista kiinnostusta. Sellaista mielenkiintoa minulla oli esimerkiksi 1800-luvun historiamaalauksiin Rooman modernin taiteen museossa (joka esittelee ennen kaikkea 1800-luuvn taidetta), mutta eihän niitä saanut kuvata. Huippu on kylläkin ollut Itämaisen taiteen museo. Siellä kerrottiin ensin viime syksyn kiellosta. Siellä ei kuitenkaan ollut saatavilla minkäänlaista kuva- tai muuta materiaalia kokoelmista. Kun kysyin museon opaskirjaa, minulle sanottiin, että sellainen olisi saatavissa jostain kustantamosta toisella puolen Roomaa. (En muuten usko, että ko. kirjaa on olemassa.)
Kuvaamisen salliminen ei sitä paitsi oikeuta kuvien julkaisemiseen, vaan oikeudet ovat museolla. Silläkään tavalla valokuvaus ei vie museoiden leipää. Lisäksi, vaikka digitaalikameroilla saa kohtuullisia otoksia, ei varsinkaan taideteoksista ota julkaisukelpoisia kuvia käsivaralla ilman salamaa jne. Museoissa otetut kuvat ovat enemmän muistoja, mahdollisesti opetuksen apuneuvoja, joskus tutkimuksen avustajia.
Mielestäni järkevä vaihtoehto olisi täälläkin jonkinlaisen lisämaksun ottaminen valokuvaamisesta. Silloin kuvausluvan todennäköisesti hankkisivat ne, joilla on taito mm. olla ottamatta kuvia flashilla.
Suhteellisen uutta on myös se, että valtion tai kunnan hallitsemissa nähtävyyksissä voidaan myydä kaikenlaista jollakin tavoin asiaan liittyvää. Asia on yllättävän uusi: luin aivan äskettäin nekrologin siitä henkilöstä, joka ministerinä ollessaan sai tämän uudistuksen aikaan 1990-luvulla. Se on tietysti tuonut mukanaan kaikenlaista krääsää näihin paikkoihin, mutta enemmän kuitenkin hyvää: hyviä kirjakauppapalveluita, luultavasti myös auttanut julkaisemaan hyvätasoisia museo-oppaita ja näyttelyluetteloita.
Sen sijaan harmittelen sitä, että valokuvaaminen on yhä useammin kielletty. Tästä on uusi hallituksen asetus viime syksyltä. Sen tarkkaa sanamuotoa en ole nähnyt, mutta siihen tunnutaan vetoavan. Roomassa sen vaikutus ei ole ollut kovin näkyvä, mutta eräillä paikkakunnilla, joilla olemme vierailleet, se tuntuu. En tosiaan ymmärrä, miksi tällainen kielto ulotetaan arkeologisiin museoihin, joissa veistokset eivät kulu edes salamasta, tai nykyään, jopa arkeologisille ulkoalueille. Esimerkiksi Aquileiassa custodien haukansilmät vahtivat, ettei vain kuvattaisi raunioita. Sen sijaan ymmärrän kyllä, että esimerkiksi taidemuseoissa salaman käyttö on kielletty, ja ehkä salamoiden pelon johdosta muukin kuvaus.
Ehkäpä hallitus toivoo tällä tavalla saavansa ihmiset ostamaan valmista materiaalia ja saavansa nähtävyydet itsekannattaviksi. Luulenpa kuitenkin tässä erehdyttävän. Eiköhän nähtävyyksien kannattavuus tule muun talouden kautta hotelli-, ravintola-, kuljetus- ym. maksujen kautta. Sitä paitsi uskon innokkaiden kuvaajien olevan myös innokkaita visuaalisen ja kirjallisen materiaalin ostajia. Sitä paitsi useinkaan niistä kohteista, joita haluaisi valokuvata, ei ole saatavana valmiita kuvia. Vaikka useista museoista on hienoja luetteloita, kaikista ei ole, ja usein kuvat esittävät ns. mestariteoksia, ei sellaisia vähäisempiä, joihin on lähinnä mentaalihistoriallista kiinnostusta. Sellaista mielenkiintoa minulla oli esimerkiksi 1800-luvun historiamaalauksiin Rooman modernin taiteen museossa (joka esittelee ennen kaikkea 1800-luuvn taidetta), mutta eihän niitä saanut kuvata. Huippu on kylläkin ollut Itämaisen taiteen museo. Siellä kerrottiin ensin viime syksyn kiellosta. Siellä ei kuitenkaan ollut saatavilla minkäänlaista kuva- tai muuta materiaalia kokoelmista. Kun kysyin museon opaskirjaa, minulle sanottiin, että sellainen olisi saatavissa jostain kustantamosta toisella puolen Roomaa. (En muuten usko, että ko. kirjaa on olemassa.)
Kuvaamisen salliminen ei sitä paitsi oikeuta kuvien julkaisemiseen, vaan oikeudet ovat museolla. Silläkään tavalla valokuvaus ei vie museoiden leipää. Lisäksi, vaikka digitaalikameroilla saa kohtuullisia otoksia, ei varsinkaan taideteoksista ota julkaisukelpoisia kuvia käsivaralla ilman salamaa jne. Museoissa otetut kuvat ovat enemmän muistoja, mahdollisesti opetuksen apuneuvoja, joskus tutkimuksen avustajia.
Mielestäni järkevä vaihtoehto olisi täälläkin jonkinlaisen lisämaksun ottaminen valokuvaamisesta. Silloin kuvausluvan todennäköisesti hankkisivat ne, joilla on taito mm. olla ottamatta kuvia flashilla.
Iscriviti a:
Post (Atom)