Oikeastaan aioin kirjoittaa aivan muista asioista, henkilökohtaisista elämyksistä tai sitten politiikan kiemuroista. Kuitenkin eräät esiin nousseet asiat ja uudet kirjoitukset saavat palaamaan vielä paaviin.
Muutama päivä sitten Benedictus XVI:n valtaantulosta tuli kuluneeksi viisi vuotta. (Vielä muutamaa päivää aiemmin oli paavin syntymäpäivä.) Tämä sai monet lehdet ja monet vatikanistit julkaisemaan arvioita paavi Ratzingerin kaudesta. Arviot eivät tuoneet kovin paljon uutta. Ehkä yksi uusi piirre oli monien kirjoittajien käsitys siitä, että nykyinen paavi ei ole saanut kirkon keskushallituista, curiaa, kuriin eikä uudistettua, vaikka hänellä ilmeisesti on ollut siihen halua. Hallinto on monessa suhteessa ylimitoitettu ja vaikeasti hallittavissa ja pystyy estämään uudet aloitteet. Benedictus on suhteellisen yksin, hän ei ole ennen paaviuttaan eikä sen aikanakaan halunnut tai pystynyt luomaan omaa "puoluettaan", joka olisi voimakkaasti hänen tukenaan.
Pedofiliakysymyksessä eräät kirjoittajat ovat paljolti Ratzingerin entisen ystävän ja nykyisen vastustajan, dissidenttiteologi Hans Küngin parin artikkelin nojalla esittäneet nykyisen paavin ennen paavikauttaan pimittäneen tietoja pedofilipapeista. Jotkut suorastaan esittävät, että kaikkien hiippakuntien vuonna 2001 saama velvollisuus ilmoittaa kirkon keskushallinnolle piirissään tapahtuneista vakavista pedofiliatapauksista olisi ollut jonkinlainen asioiden salaamiskeino. Näin ei kuitenkaan liene ollut, vaan tämän käskyn ansiosta kirkolla alkoi ensi kertaa olla tieto ongelman suuruudesta, eivätkä paikalliset kirkonmiehet pystyneet halunsa mukaan hoitelemaan asioita villaisella painaen. Tämä Ratzingerin idea sai pikemminkin vastustusta monien kirkonmiesten taholta, jotka halusivat pienempää meteliä; eräät nyt julkaistut kirjeet todistavat tätä.
Ehkäpä paavi tässä kysymyksessä on saanut liikaakin kritiikkiä, ongelmahan on koko kirkon. Ja jos päämies on henkilökohtaisessa vastuussa, mikä on Benedictuksen edeltäjän vastuu. Itse asiassahan skandaalit alkoivat tulla julki jo Johannes Paavalin aikana, Yhdysvalloissa jo 1990-luvulla.
Yhdessä törkeimmistä tapauksista paavi Ratzingeria ei voitane syyttää laiminlyönneistä. Marcial Maciel Degollado oli meksikolainen pappi, joka perusti Kristuksen legioonalaisten sääntökunnan jo 1948. Nämä Kristuksen sotilaat edustavat vahvasti traditionalistista ja keskusvaltaisuutta korostavaa suuntausta kirkossa. He ovat Kristuksen ohella paavin sotilaita. Veljeskunta on levinnyt ympäri maailman ja sillä on toimintaa ja jäseniä noin 30 maassa. Siihen kuluu noin 800 pappia ja 2500 seminaarilaista, ja sen maallikkojäsenten (Regnum Christi) määrä lasketaan kymmenissä tuhansissa.
Maciel toteutti veljeskunnassa ankaran kurin, jota ylläpitävät monilukuiset säännökset. Niissä määrätään tarkkaan mm. miten hampaat tulee pestä tai kanaa syödä. Jäseniä valvottiin tarkkaan, ja normaaleihin munkkilupauksiin liitettiin pari uutta: toinen niistä velvoittaa jäsenet ilmiantamaan kaikki puheet, joissa arvostellaan veljeskunnan johtoa.
Toisaalta Maciel itse vietti toisenlaista elämää, en ole aivan varma, sopiiko nimitys "kaksoiselämä" kuin osaan siitä. Hän tuntuu harrastaneen seksiä vanhan sanonnan mukaan "ikään ja sukupuoleen katsomatta". Sitä hän teki nuorten seminaarilaisten kanssa, mutta toisaalta hän ylläpiti useita naispuolisia rakastajattaria, joista ainakin parin kanssa hänellä oli lapsia. (Eräälle naiselle hän selitti useat poissaolonsa johtuviksi tehtävistään CIA:n agenttina!) Tätä kaikkea hän teki vielä hyvin korkeassa iässä. Kirkon antamat tiedot kertovat vielä muista vakavista moraaliseita hairahduksista, mutta eivät täsmennä, mikä oli kyseessä. Jotkut tietolähteet kertovat huumeista.
Epäilyksi Macielia kohtaan syntyi jo varhain, ja 1988 eräät hänen uhrinsa esittivät viralliset syytökset seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Pitkään aikaan ei kuitenkaan tapahtunut mitään. Vielä 2001 Johannes Paavali II pidätytti juhlajumanpalveluksen Macielin kunniaksi. Paavi Wojtylan kerrotaan pitäneen Macielia suuressa arvossa, ja paavin lähipiirissä oli Macielin ystäviä - en väitä että pedofiliassa. Joka tapauksessa joko paavin tai hänen sihteerinsä ja muiden lähipiiriläisten korvat eivät halunneet kuulla Macielin arvostelua. Ratzingerin suhtautuminen oli tiettävästi toinen. Benedictuksen aikana juttu nostettiin julkisuuteen ja 2006 Maciel siirrettiin luostariin miettimään syntejään ja harjoittamaan katumusta, siellä hän myös kuoli 2008. Rangaistuksen lievyyteen vaikutti Macielin korkea ikä, hän oli kuollessaan 88-vuotias.
Asia on kuitenkin elossa. Veljeskuntaa johtavat yhä Macielin aikaiset arvohenkilöt, joista useimmat olivat hänen ystäviään. Nämä ovat pitäneet järjestön sisällä yhä yllä kuvaa virheettömästä perustajasta. Monet haluaisivat tarkastella myös näiden miesten tietoa tai osallisuutta Macielin toimissa, vaikka suoranaisia todisteita näistä ei olekaan. Vatikaani lähettikin erityisen viisimiehisen piispakomission tutkimaan Legioonalaisia. Paavi on juuri äskettäin saanut ryhmän raportin, ja hänen kannanottojaan odotetaan lähiaikoina. Tarkastuksen jälkeen sääntökunta on tosin tunnustanut entisen johtajan rikkeet ja luvannut tulevaisuudessa noudattaa "lapsen tottelevaisuudella" paavin määräyksiä.
giovedì 22 aprile 2010
venerdì 16 aprile 2010
Potku ja pallo
Yksi asia, jota ei voi olla huomaamatta Italiassa, on ylenmääräinen jalkapalloinnostus, tekisi mielei sanoa, että hetkellisesti jopa hulluus. Calcio, "potkupallo" (sanahan merkitsee "potkua"), on oikeastaan ainoa urheilulaji, josta ns. kadunmies välittää. Täällä ilmestyy ainakin pari päivittäistä urheilulehteä (Corriere dello Sport ja Gazzetta dello Sport). Niiden nimissä voisi kyllä vaihtaa sanan "sport, urheilu, sanaksi "calcio". Noin parin kymmenen sivun julkaisuista yksi, joskus kaksi sivua käsittelee jotakin muuta urheilulajia, loput kaikki jalkapalloa.
Roomassa valmistaudutaan parhaillaan ehkä tunteet korkeimmalle kohottavaan kauden tapahtumaan paikallisjoukkueiden, punakeltaisen Roman ja sinivalkoisen Lazion kohtaaamiseen. Näistä saman kaupungin joukkueiden välisistä otteluista käytetään englannistra lainattua termiä "derby".
Rooma lienee katsottava suosikiksi, sillä se on tällä hetkellä koko sarjan johdossa, tosin täpärästi, ja toiveet sen kannattajien keskuudessa Italian mestaruuden saavuttamisesta ovat korkealla. Lazio ei tällä kaudella ole menestynyt yhtä hyvin. Milanossakin on kaksi paikalliskilpailijaa ylimmällä tasolla, Milan ja Inter. Torinostakin oli ennen kaksi joukkuetta pääsarjassa , mutta Torino on miltei kokonaan lopettanut toiminta ja mestaruudesta kamppailee enää Juventus.
Tämä innostus omaan joukkueeseen - vaikak sen miehet olisivatkin vaikka mistä haalittuja palkkasotureita - ja erityisesti kiivas saman seudun toisen joukkueen vastustaminen ovat vanhaa perua, etenkin Roomassa. Keisariajalla antiikin roomalaisten harrastus keskittyi kilpa-ajoihin ja ns. kilpa-ajopuolueisiin, pysyviin talleihin, joiden määrä ajan myötä supistui lopulta kahdeksi. 300-luvun historioitsija Ammianus Marcellinus arvosteli Rooman kaupungin asukkaita: "Heille Circus Maximus on sekä temppeli että koti, niin kokoontumispaikka kuin toiveiden täyttymys. He kerääntyvät toreille, tienristeyksiin ja kaduille ja väittelevät kiivaasti tämän tai tuon puolueen puolesta." Myöhäisantiikin aikana näiden "puolueiden" kannattajat aiheuttivat mellakoita, jopa kapinaa Roomassa ja Konstantinopolissa.
Miksi nämä ryhmät mellakoivat ja taistelivat keskenään? Vanhempi tutkimus löysi taustalta syviä syitä: erilaisia poliittisia ja ennen kaikkea uskonnollisia käsityksiä. Ehkä tunnetuuin uudempi kilpa-ajopuolueiden tutkija Avril Cameron ei sen sijaan havaitse merkittäviä eroja kannattajien sosiaalisessa statuksessa tai poliittis-uskonnollisissa mielipiteissä. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että muinaiset urheiluentusiastit toimivat samantapaisista syistä kuin nykyajan jalkapallohuligaanit.
Tampereella se väki, joka seuraa jääkiekkoa, jakautuu selvästi Tapparan ja Ilveksen kannattajiin. (En toki syytä kumpaakaan ryhmää minkäänlaisesta huliganismista.) Muistaakseni joku sosiologi tutki näitä kannattajia. Mitään selkeitä eroja poliittisen taustan, sosiaalisen aseman tai varakkuuden suhteen ei löytynyt. Myöskään asuinpaikka ei tuntunut vaikuttavan - vaikka monelle tamperelaiselle se, asuuko kosken länsi- tai itäpuolella onkin yllättävän tärkeätä.
Entä nyky-Roomassa? Joitakin eroja ollaan uskottu havaitun, mutta ne eivät ole absoluuttisia. Laziolla on ajoittain ollut oikeistolainen maine, vaikka tuskinpa Romaakaan voi järin vasemmistolaisena pitää. Roman kannattajissa on joitakin tunnettuja oikeiston poliittisia hahmoja, samoin Laziota fanittavat eräät keskusta-vasemmiston nimimiehet. Kieltämättä vanhassa käsityksessä Lazion oikeistolaisuudessa on jonkin verran perää. Ainakin entinen Lazion maakunnan kuvernööri Storace, joka erosi maltillistuneesta AN-puolueesta perustaen oman äärioikiestolaisen ryhnmän, lausui kuolemattoman mietelmän suhteestaan vastapuoleen: "Meglio frocio che romanista", mieluummin homo kuin Roman kannattaja.
Asuinpaikalla näyttää olevan kannatuksen jakautumisessa merkitystä. 1980-luvulla sen saivat kokea suomalaiset arkeologit, jotka asuivat eräällä varsin proletaarisella alueella Roomassa. Roma oli tuolloin voittanut "scudetton", Italian mestaruuden, ja sitä juhlittiin Rooman keskustassa riemukkaasti. Kun suomalaiset palasivat kotikonnulle ja yrittivät jatkaa juhlintaa, ei paikallisilla juuri ollut halua siihen. Kysymykseen hiljaisuuden syystä tuli lakoninen vastaus: "Me olemme täällä Lazion kannattajia".
Jalkapalloon liittyy toinenkin uutinen. Kesän maailmanmestaruuskilpailuihin Etelä-Afrikassa osallistuva Italian maajoukkue käyttää valmistautumisessa apunaan ns. alppimajaa tai itse asiassa useampia, siis paikkoja, joissa ilmanpaine on samalla tasolla kuin Etelä-Afrikan ylängöillä. Monessa maassahan tämä keino kunnon parantamiseksi ja uusiin olosuhteisiin sopeuttamiseksi on kielletty - Italiassa ei. Muistamme, kuinka kiivaasti vietävän norjalaiset - joilla on mahdollisuus korkean paikan leireilyyn omassa maassaan - ryhtyivät vaStustamaan Suomen alppimajaa eli yritystä kekSiä alppileireille kotimainen vastine.
Vielä yksi uutinen lähilajista: Italiassa rugby on nousussa. Maajoukkue on päässyt pelaamaaan "Kuuden maan turnauksessa", johon osallistuvat Euroopan perinteisesti parhaat maat (Brittein saarten joukkueet ja Ranska). Italia voitti kotonaan Skotlannin. Rugbyistit ovat päässeet esiintymänä jopa johonkin mainokseen. (Olen muuten pitkälle ihmetellyt miksei rugby ole levinyt Suomeen. Sehän olisi jääkiekkokansalle hycä kesälaji. Toiseksi siinä lähelle maailman huippua pääseminen on varmaan helpompaa kuin monessa muussa lajissa.)
Roomassa valmistaudutaan parhaillaan ehkä tunteet korkeimmalle kohottavaan kauden tapahtumaan paikallisjoukkueiden, punakeltaisen Roman ja sinivalkoisen Lazion kohtaaamiseen. Näistä saman kaupungin joukkueiden välisistä otteluista käytetään englannistra lainattua termiä "derby".
Rooma lienee katsottava suosikiksi, sillä se on tällä hetkellä koko sarjan johdossa, tosin täpärästi, ja toiveet sen kannattajien keskuudessa Italian mestaruuden saavuttamisesta ovat korkealla. Lazio ei tällä kaudella ole menestynyt yhtä hyvin. Milanossakin on kaksi paikalliskilpailijaa ylimmällä tasolla, Milan ja Inter. Torinostakin oli ennen kaksi joukkuetta pääsarjassa , mutta Torino on miltei kokonaan lopettanut toiminta ja mestaruudesta kamppailee enää Juventus.
Tämä innostus omaan joukkueeseen - vaikak sen miehet olisivatkin vaikka mistä haalittuja palkkasotureita - ja erityisesti kiivas saman seudun toisen joukkueen vastustaminen ovat vanhaa perua, etenkin Roomassa. Keisariajalla antiikin roomalaisten harrastus keskittyi kilpa-ajoihin ja ns. kilpa-ajopuolueisiin, pysyviin talleihin, joiden määrä ajan myötä supistui lopulta kahdeksi. 300-luvun historioitsija Ammianus Marcellinus arvosteli Rooman kaupungin asukkaita: "Heille Circus Maximus on sekä temppeli että koti, niin kokoontumispaikka kuin toiveiden täyttymys. He kerääntyvät toreille, tienristeyksiin ja kaduille ja väittelevät kiivaasti tämän tai tuon puolueen puolesta." Myöhäisantiikin aikana näiden "puolueiden" kannattajat aiheuttivat mellakoita, jopa kapinaa Roomassa ja Konstantinopolissa.
Miksi nämä ryhmät mellakoivat ja taistelivat keskenään? Vanhempi tutkimus löysi taustalta syviä syitä: erilaisia poliittisia ja ennen kaikkea uskonnollisia käsityksiä. Ehkä tunnetuuin uudempi kilpa-ajopuolueiden tutkija Avril Cameron ei sen sijaan havaitse merkittäviä eroja kannattajien sosiaalisessa statuksessa tai poliittis-uskonnollisissa mielipiteissä. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että muinaiset urheiluentusiastit toimivat samantapaisista syistä kuin nykyajan jalkapallohuligaanit.
Tampereella se väki, joka seuraa jääkiekkoa, jakautuu selvästi Tapparan ja Ilveksen kannattajiin. (En toki syytä kumpaakaan ryhmää minkäänlaisesta huliganismista.) Muistaakseni joku sosiologi tutki näitä kannattajia. Mitään selkeitä eroja poliittisen taustan, sosiaalisen aseman tai varakkuuden suhteen ei löytynyt. Myöskään asuinpaikka ei tuntunut vaikuttavan - vaikka monelle tamperelaiselle se, asuuko kosken länsi- tai itäpuolella onkin yllättävän tärkeätä.
Entä nyky-Roomassa? Joitakin eroja ollaan uskottu havaitun, mutta ne eivät ole absoluuttisia. Laziolla on ajoittain ollut oikeistolainen maine, vaikka tuskinpa Romaakaan voi järin vasemmistolaisena pitää. Roman kannattajissa on joitakin tunnettuja oikeiston poliittisia hahmoja, samoin Laziota fanittavat eräät keskusta-vasemmiston nimimiehet. Kieltämättä vanhassa käsityksessä Lazion oikeistolaisuudessa on jonkin verran perää. Ainakin entinen Lazion maakunnan kuvernööri Storace, joka erosi maltillistuneesta AN-puolueesta perustaen oman äärioikiestolaisen ryhnmän, lausui kuolemattoman mietelmän suhteestaan vastapuoleen: "Meglio frocio che romanista", mieluummin homo kuin Roman kannattaja.
Asuinpaikalla näyttää olevan kannatuksen jakautumisessa merkitystä. 1980-luvulla sen saivat kokea suomalaiset arkeologit, jotka asuivat eräällä varsin proletaarisella alueella Roomassa. Roma oli tuolloin voittanut "scudetton", Italian mestaruuden, ja sitä juhlittiin Rooman keskustassa riemukkaasti. Kun suomalaiset palasivat kotikonnulle ja yrittivät jatkaa juhlintaa, ei paikallisilla juuri ollut halua siihen. Kysymykseen hiljaisuuden syystä tuli lakoninen vastaus: "Me olemme täällä Lazion kannattajia".
Jalkapalloon liittyy toinenkin uutinen. Kesän maailmanmestaruuskilpailuihin Etelä-Afrikassa osallistuva Italian maajoukkue käyttää valmistautumisessa apunaan ns. alppimajaa tai itse asiassa useampia, siis paikkoja, joissa ilmanpaine on samalla tasolla kuin Etelä-Afrikan ylängöillä. Monessa maassahan tämä keino kunnon parantamiseksi ja uusiin olosuhteisiin sopeuttamiseksi on kielletty - Italiassa ei. Muistamme, kuinka kiivaasti vietävän norjalaiset - joilla on mahdollisuus korkean paikan leireilyyn omassa maassaan - ryhtyivät vaStustamaan Suomen alppimajaa eli yritystä kekSiä alppileireille kotimainen vastine.
Vielä yksi uutinen lähilajista: Italiassa rugby on nousussa. Maajoukkue on päässyt pelaamaaan "Kuuden maan turnauksessa", johon osallistuvat Euroopan perinteisesti parhaat maat (Brittein saarten joukkueet ja Ranska). Italia voitti kotonaan Skotlannin. Rugbyistit ovat päässeet esiintymänä jopa johonkin mainokseen. (Olen muuten pitkälle ihmetellyt miksei rugby ole levinyt Suomeen. Sehän olisi jääkiekkokansalle hycä kesälaji. Toiseksi siinä lähelle maailman huippua pääseminen on varmaan helpompaa kuin monessa muussa lajissa.)
martedì 13 aprile 2010
Paavin ballit
Kun asuu Italiassa,ei voi välttää katoliseen kirkkoon liittyvien asioiden huomioimista. Italian piispojen kannanotot moniin yhteiskunnan peruskysymyksiin ovat saaneet aikaan polemiikkia. Eniten täälläkin keskustellaan kirkon suhtautumisesta pedofiliaongelmaan eli kysymyksiin siihen syyllistyneiden pappien rankaisemisesta sekä siitä, missä määrin kirkon keskushallinto on pyrkinyt peittelemään tapahtumia. Pohdinnan aihe on erityisesti nykyisen paavin Benedictus XVI:n toiminta tai toimimattomuus asiassa. Samaan aikaan on yleisemminkin keskusteltu paavi Ratzingerin linjasta: onko hänen hallitusaikanaan kertynyt enemmän debet- vai kredit-puolelle.
Pedofiliatapasuten salaamisen ohella paavi Ratzingeria syytetään nuivasta suhtautumisesta kristillisten kirkkojen väliseen ekumeniaan, suhteiden heikentämisestä juutalaisiin sekä muslimien loukkaamissta. Häntä pidetään yleisesti vanhakantaisena traditionalistina, jopa taantumuksellisena, joka jatkaa edeltäjänsä aloittamaa pakoa Vatikaanin II konsiilin uudistuksista. Tämä on näkynyt mm. pyrkimyksessä saada ns. lefebreläiset, kirkosta erottautuneet supertraditionalistit, takaisin sen helmaan jopa kompromisseja tehden. Benedictuksen katsovat monet myös suhtautuvan kielteisesti nykyaikaiseen tieteeseen (myös historiallis-kriittiseen raaamatuntutkimukseen) ja erityisesti tuomitsevan valistuksen ja Valistuksen. Kirkon sisäisessä elämässä hän jatkaa Johannes Paavali II:n aloittamaa keskusvaltaisuuden voimistamista. (Ero edeltäjään on se, että nykyinen paaavi ei ole liittänyt sisäiseen sulkeutumiseen avautumista ulospäin.)
Benedictus on kuiten juuri pedofiliakysymyksessä ollut edeltäjäänsä ankarampi. Häneen suntautuvat syytökset toimimattomuudesta koskevatkin etupäässä aikaa ennen paaviksi tuloa. Kuitenkin hänen asennoitumisessaan on ongelmia, jotka johtunevat niin hänen katsomuksistaan kuin ehkä luonteenpiirteistäänkin. Esimerkiksi käskykirje Iralannin kirkolle - jossa skandaali ja peittely oli erityisen laajaa -oli monessa kohdin suoraa tekstiä, ja velvoitus kaikille sen työntekijöille harjoittaa katumusta ja paastota tietyssä mielessä komea. Kuitenkin syy tapahtumiin etsitään loppujen lopuksi ulkopuolelta: ne ovat ajanhengen ja maallistumisen vaikutusta kirkkoon. (Taas Benedictuksen kiroaman Valistuksen syytä.) Näin siis kirkon sisäinen syyllisyys vähenee eikä tarvetta periaatteiden tai käytäntöjen (esim. selibaatin) muuttamiseen ole. Jotkut ovat "ajanhenkeä" syyttäessään erityisesti korostaneet 1960-luvun nuorisoradikalismin pahaa vaikutusta. Mutta tuskinpa se pappien pedofiliaa selittää. Hyvin useat tapauksethan koskevat jo aikoja ennen vuotta 1968 ja pappeja, jotka ovat saaneet koulutuksensa jo aikaisemmin ja jotka ovat ainakin julkisesti tuominneet kaiken modernismin. Radikalismin vaikutukset ovat usien olleet päinvastaisia: kerrotaan professori Ratzingerin muuttuneen uudistusmielisestä konservatiiivksi kuultuaan oppilaidensa tuolloin selittävän Jeesus-tarinat perverssin masokismin synnyttämiksi.
Epämiellyttävä vivahde keskustelussa on ollut se, että skandaalien esillä pitäminen etenkin Amerikassa on selitetty juutalaisten yllyttämäksi. Se harvoin sanotaan suoraaan, poikkeuksena mm. Grosseton emerituspiispa, monsignor Babini, jonka mukaan kyseessä on sionistinen hyökkäys kirkon ikuisten vihollisten taholta. Rivien välistä ajatuksen voi lukea useista muistakin teksteistä. Jotkut katsomuksiltaan maallisetkin henkilöt tuntuvat ymmärtävän tällaista kantaa.
Vaikka Yhdysvaltain lehtimiehissä ja asianajajissa onkin suhteellisen paljon juutalaisa, uskoisin toisenlaiseen selitykseen, jos on välttämättä etsittävä inhorealistia syitä. Kirkon ylimpiin elimiin ja ylimpään johtajaan kohdistuvat syytökset antavat mahdollisuuden vaatia korvauksia uhreille koko katoliselta kirkolta, ei ainoastaan niiltä seura- ja hiippakunnilta, joissa rötökset ovat tapahtuneet.
Yksi ongelmien syy on ollut ja tuntuu veiläkin olevan se, että kirkon huomio kohdistuu tekijään eikä uhriin. Veli (joskus sisarkin) on tehnyt syntiä ja vaarantanut ikuisen autuutensa. Häntä pitää auttaa ja kuntouttaa oikealle tielle, mutta toisaalta epämiellyttäviä tapahtumia ei tule julkistaa kirkon vahingoksi. Näin uhrit jäävät syrjään eikä heidän kokemustaan pidetä dramaaattisesti heidän elämäänsä vaikuttavana. Niinpä juuri äskettäin julkistetuissa 2000-luvun alun sinänsä asioiden vakavuutta korostavissa ohjeissa, joissa mm. vaaditaan tekijöiden ilmoittamista maallisille viranomaisille (- mikäli maan laki tätä edellyttää!), ei juurikaan löydy ohjeita uhrien auttamiseksi.
Persoonana Benedictukselta tuntuu puuttuvan, jos ei empatiaa, niin ainakin sen osoittamisen taitoa. Pavi vaikuttaa kontakteissaan ns. tavallsiiin ihmisiin pöllönkatseineen( ilmaus Der Spiegelin) melko varautuneelta, varmaan hyväntahtoiselta, mutta etäiseltä. Ehkä tämä selittää myös persoonallisten yhteyksein puuttumista skandaalien uhreihin. Benedictuksen edeltäjä Johannes Paavali oli sen sijaan ihmisiä lähestyvä ja lämmin, mutta myös erinomainen esiintyjä, olihan hän nuoruudessaan näyttelijänä puoliammattilainen.
Pedofiliakohu on syntynyt ja kasvanut Pohjois-Amerikassa, Irlannissa, Britanniassa, sitten Saksassa, Itävallassa jne. Varsin oudolta tuntuu, että esimerkiksi Italiasta suuria paljastuksia ei ole tullut. Kuitenkin Italiassa lienee runsaasti paikkoja ja tilanteita, joissa vastaavaa hyväksikäyttöä voisi tapahtua. Pappeja on kasvatettu sisäoppilaitoksissa, suuri osa erilaisista hoito- ja kasvatuslaitoksista on yhteydessä kirkkoon. Sitä onko vähäinen kohu osoitus italialaisten hengenmiesten vahvasta moraalista ja itsekurista vaiko kirkon suuresta vallasta ja erinomaisesta taidosta pitää epämiellyttävät asiat piilossa, sopii jokaisen itsekseen miettiä. Viime aikoina on muuten Maltassa, joka kulttuurisesti ja kirkollisesti on lähellä Italiaa, paljastunut sen kirkossa maan väkimäärään verrattuna hyvin laaja hyväksikäyttöjuttu.
Pedofiliatapasuten salaamisen ohella paavi Ratzingeria syytetään nuivasta suhtautumisesta kristillisten kirkkojen väliseen ekumeniaan, suhteiden heikentämisestä juutalaisiin sekä muslimien loukkaamissta. Häntä pidetään yleisesti vanhakantaisena traditionalistina, jopa taantumuksellisena, joka jatkaa edeltäjänsä aloittamaa pakoa Vatikaanin II konsiilin uudistuksista. Tämä on näkynyt mm. pyrkimyksessä saada ns. lefebreläiset, kirkosta erottautuneet supertraditionalistit, takaisin sen helmaan jopa kompromisseja tehden. Benedictuksen katsovat monet myös suhtautuvan kielteisesti nykyaikaiseen tieteeseen (myös historiallis-kriittiseen raaamatuntutkimukseen) ja erityisesti tuomitsevan valistuksen ja Valistuksen. Kirkon sisäisessä elämässä hän jatkaa Johannes Paavali II:n aloittamaa keskusvaltaisuuden voimistamista. (Ero edeltäjään on se, että nykyinen paaavi ei ole liittänyt sisäiseen sulkeutumiseen avautumista ulospäin.)
Benedictus on kuiten juuri pedofiliakysymyksessä ollut edeltäjäänsä ankarampi. Häneen suntautuvat syytökset toimimattomuudesta koskevatkin etupäässä aikaa ennen paaviksi tuloa. Kuitenkin hänen asennoitumisessaan on ongelmia, jotka johtunevat niin hänen katsomuksistaan kuin ehkä luonteenpiirteistäänkin. Esimerkiksi käskykirje Iralannin kirkolle - jossa skandaali ja peittely oli erityisen laajaa -oli monessa kohdin suoraa tekstiä, ja velvoitus kaikille sen työntekijöille harjoittaa katumusta ja paastota tietyssä mielessä komea. Kuitenkin syy tapahtumiin etsitään loppujen lopuksi ulkopuolelta: ne ovat ajanhengen ja maallistumisen vaikutusta kirkkoon. (Taas Benedictuksen kiroaman Valistuksen syytä.) Näin siis kirkon sisäinen syyllisyys vähenee eikä tarvetta periaatteiden tai käytäntöjen (esim. selibaatin) muuttamiseen ole. Jotkut ovat "ajanhenkeä" syyttäessään erityisesti korostaneet 1960-luvun nuorisoradikalismin pahaa vaikutusta. Mutta tuskinpa se pappien pedofiliaa selittää. Hyvin useat tapauksethan koskevat jo aikoja ennen vuotta 1968 ja pappeja, jotka ovat saaneet koulutuksensa jo aikaisemmin ja jotka ovat ainakin julkisesti tuominneet kaiken modernismin. Radikalismin vaikutukset ovat usien olleet päinvastaisia: kerrotaan professori Ratzingerin muuttuneen uudistusmielisestä konservatiiivksi kuultuaan oppilaidensa tuolloin selittävän Jeesus-tarinat perverssin masokismin synnyttämiksi.
Epämiellyttävä vivahde keskustelussa on ollut se, että skandaalien esillä pitäminen etenkin Amerikassa on selitetty juutalaisten yllyttämäksi. Se harvoin sanotaan suoraaan, poikkeuksena mm. Grosseton emerituspiispa, monsignor Babini, jonka mukaan kyseessä on sionistinen hyökkäys kirkon ikuisten vihollisten taholta. Rivien välistä ajatuksen voi lukea useista muistakin teksteistä. Jotkut katsomuksiltaan maallisetkin henkilöt tuntuvat ymmärtävän tällaista kantaa.
Vaikka Yhdysvaltain lehtimiehissä ja asianajajissa onkin suhteellisen paljon juutalaisa, uskoisin toisenlaiseen selitykseen, jos on välttämättä etsittävä inhorealistia syitä. Kirkon ylimpiin elimiin ja ylimpään johtajaan kohdistuvat syytökset antavat mahdollisuuden vaatia korvauksia uhreille koko katoliselta kirkolta, ei ainoastaan niiltä seura- ja hiippakunnilta, joissa rötökset ovat tapahtuneet.
Yksi ongelmien syy on ollut ja tuntuu veiläkin olevan se, että kirkon huomio kohdistuu tekijään eikä uhriin. Veli (joskus sisarkin) on tehnyt syntiä ja vaarantanut ikuisen autuutensa. Häntä pitää auttaa ja kuntouttaa oikealle tielle, mutta toisaalta epämiellyttäviä tapahtumia ei tule julkistaa kirkon vahingoksi. Näin uhrit jäävät syrjään eikä heidän kokemustaan pidetä dramaaattisesti heidän elämäänsä vaikuttavana. Niinpä juuri äskettäin julkistetuissa 2000-luvun alun sinänsä asioiden vakavuutta korostavissa ohjeissa, joissa mm. vaaditaan tekijöiden ilmoittamista maallisille viranomaisille (- mikäli maan laki tätä edellyttää!), ei juurikaan löydy ohjeita uhrien auttamiseksi.
Persoonana Benedictukselta tuntuu puuttuvan, jos ei empatiaa, niin ainakin sen osoittamisen taitoa. Pavi vaikuttaa kontakteissaan ns. tavallsiiin ihmisiin pöllönkatseineen( ilmaus Der Spiegelin) melko varautuneelta, varmaan hyväntahtoiselta, mutta etäiseltä. Ehkä tämä selittää myös persoonallisten yhteyksein puuttumista skandaalien uhreihin. Benedictuksen edeltäjä Johannes Paavali oli sen sijaan ihmisiä lähestyvä ja lämmin, mutta myös erinomainen esiintyjä, olihan hän nuoruudessaan näyttelijänä puoliammattilainen.
Pedofiliakohu on syntynyt ja kasvanut Pohjois-Amerikassa, Irlannissa, Britanniassa, sitten Saksassa, Itävallassa jne. Varsin oudolta tuntuu, että esimerkiksi Italiasta suuria paljastuksia ei ole tullut. Kuitenkin Italiassa lienee runsaasti paikkoja ja tilanteita, joissa vastaavaa hyväksikäyttöä voisi tapahtua. Pappeja on kasvatettu sisäoppilaitoksissa, suuri osa erilaisista hoito- ja kasvatuslaitoksista on yhteydessä kirkkoon. Sitä onko vähäinen kohu osoitus italialaisten hengenmiesten vahvasta moraalista ja itsekurista vaiko kirkon suuresta vallasta ja erinomaisesta taidosta pitää epämiellyttävät asiat piilossa, sopii jokaisen itsekseen miettiä. Viime aikoina on muuten Maltassa, joka kulttuurisesti ja kirkollisesti on lähellä Italiaa, paljastunut sen kirkossa maan väkimäärään verrattuna hyvin laaja hyväksikäyttöjuttu.
Iscriviti a:
Post (Atom)