Roomassa on iltaisin rauhallista, normaalisti täysistä ravintoloista löytyy vapaita paikkoja, näköalapaikoilla kulkee vain muutamia ihmisiä. Erityisesti maanantai-ilta oli miellyttävän rauhaisa. Syy tähän on tietenkin jalkapallo. Suuri osa italialaisista - ja luultavasti vielä suurempi osa kovaäänisimmistä - istuu tiiviisti televisioidensa ääressä katsomassa maailmanmestaruuskisoja. Tämä illan tietyn osan rauhallisuus saa jalkapallosta innostumattomatkin kiittämään kisojen vaikutusta.
Äänen puuttuminen kaupungissa johtuu lisäksi siitä, että Italia on pelannut vain kerran eikä siinä juuri maaleilla juhlinut. Maanantain pelin tulos oli, kuten luonnollisesti tiedätte, tasapeli 1 - 1 Paraguayn kanssa. Ei siis maalien synnyttämiä ilonhuutoja eikä voittopelin aiheuttamaa karnevaalitunnelmaa ottelun jälkeen.
Kumminkin italialaiset tuntuivat olevan jotakuinkin tyytyväisiä. Tänä vuonna ei jalkapallomaajoukkueelta nimittäin ole odotettu kovin paljon. Pelit ovat menneet korkeintaan kohtalaisesti, muutama avainpelaaja on loukkaantunut, joukkueen nuorentaminen on kesken. Niin asiantuntijat kuin suuri yleisö ovat kuitenkin toiveikkaita. Italian päävalmentaja Marcello Lippi jopa kehui joukkueensa peliä ja uskoi jatkon sujuvan yhä paremmin. Totta tietysti on, että Italia hallitsi peliä, vaikka maalit jäivätkin puuttumaan. Ja aikaisemmissakin kisoissa Italian joukkue on monasti aloittanut vaisusti, mutta päässyt loppujen lopuksi turnauksissa pitkälle. Italian pelaajista monet ovat konkareita, vaikkei joukkue enää olekaan keski-iältään vanhin, ja kestää tovin ennen kuin he pääsevät turnaustunnelmaan.
Italian politiikkaa voi verrata italialaiseen jalkapalloon - vai olisiko se sittenkin päinvastoin. Törmäsin tähän puolivakavaan vertailuun lukiessani Marco Damilanon juttua L`Espresso-lehden nettisivuilta. Siinä lähtökohtana olivat yhtäläisyydet ns. catenaccion ja kristillisdemokraattien politiikan välillä. Vertaus ei ole uusi, Damilanokin siteeraa paria aikaisempaa kirjoittajaa. Myönnän, että tätä jännittävää oivallusta en ole itse ennen huomannut.
Catenacciolla (suomeksi "salpa") tarkoitetaan sitä luunkovaan puolustukseen perustunutta pelitapaa, jota Italian maajoukkue ja suuret seurajoukkueetkin käyttivät 1960- ja 1970-luvuilla, ehkä jo aiemminkin, joka tapauksessa kauan. Tärkeintä oli pitää oma maali puhtaana, sumputtaa vastustaja, pitää palloa hallussa hyökkäämättä uskaliaasti. Hyökkäyksiin lähdettiin vain kun tulos näytti varmalta - tai sitten pelin viime minuuteilla, jos lopputulos ei ollut selvä. Peli oli siis äärimmäisen varovaista ja katsojien kannalta tylsää. Puolustajat olivat tärkeämpiä kuin hyökkääjät, kollektiivi tärkeämpi yksityisiä tähtiä. Se oli kymmeniä vuosia Italian maajoukkueen pelitapa.
Sille löytyy siis vastine Italian politiikasta. Catenaccio oli ensimmäisen tasavallan ja erityisesti kristillisdemokraattisuuden jalkapalloversio, yritys muuntaa catenaccio poliittiseksi valtasysteemiksi. "Puolustuksellisuus on demokristiaanisen hallinnon jalkapallovastine." Hallinnon oli vaikea tehdä peliä, mutta se oli loistava kun sitä vastaan hyökättiin. Ideana oli puolustautua, ei riskeerata paljon mitään, liikkua mahdollisimman vähän, odottaa, että vastustaja tekee virheen. DC:n oli varottava virheitä, pidettävä palloa eikä annettava sitä kommunisteille tai monarkisteille, USA:lle tai Vatikaanille. Toisaalta se pystyi oikein ajoitetuilla vastahyökkäyksillä voittamaan "viriilimmät" vastapoolit, kommunisteja ei kuitenkaan täysin. Poliittisesti: ei muutosta vaan sopeutumista. Toisaalta kommunistienkin politiikasta voi halutessaan löytää samoja piirteitä esimerkiksi 1970-80-luvuilla.
Entä nykyinen peli? Berlusconin peli on ilman muuta hyökkäysvoittoista; mutta onko se tuonut maaleja? Ja vasemmisto-oppositio, Demokraattinen puolue ja muut tuntuvat pelaavan catenaccioa odottaen, että nykyinen hallituskokoomus tekee virheitä tai peräti hajoaa. Lisäksi näyttää siltä, että vastahyökkäysmahdollisuuksien tullessa ei yhteisymmärrystä vastustajan maalin sijainnista synny.
Jälkisanat: Tämän blogin luonnos joutui lepäämään pari päivää. Jalkapallorintamalla merkittävin muutos Italian osalta on (paitsi ykkösmaalivahti Buffonilta löytynyt tyrä, joka pitää hänet luultavasti poissa lopuista turnauksen peleistä) lisääntynyt usko omien menestykseen. Tätä ei ole aiheuttanut mikään uusi onnistuminen tai löytynyt salainen ase, vaan se että miltei kaikki voittajakandidaatit ovat pelanneet huonosti ja tehneet virheitä! Niitä siis välttämään.
giovedì 17 giugno 2010
lunedì 7 giugno 2010
Isä Aurinkoinen
Viime päivinä tuntuu pysyvä hymynvirne jälleen palanneen Silvio Berlusconin kasvoille. Tosin kesäkuun 2. päivän suuren sotilasparaatin aikana hymy näytti päälleliimatulta, aivan kuin presidente del consiglio olisi saanut lääkepistoksia, jotka pitivät suupielet ylhäällä. Mutta syytä hymyyn oli: hallituksen budjettileikkaukset menivät eteenpäin. Talousministeri Tremontin väliaikainen yliote Cavalierestä näytti sekin jo menneisyydeltä, kun vastalauseet hallituksen sisältä siirsivät oikeudet määrätä leikkausten tarkat kohteet talousministeriltä ministeriöille (ja pääministerille).
Berlusconiin ei tunnu vaikuttavan pysyvästi mikään. Sen jälkeen kun "Milanon tuomiokirkko hyökkäsi hänen kimppuunsa" (so. hän sai leukaansa osuman häntä kohti heitetystä kirkon pienoismallista), hymy hyytyi joksikin aikaa, samoin nyt talouskriisin johdosta muutamaksi päiväksi. Muuten mikään ei näy tarttuvan, vaan kimpoaa pois teflonpääministeristä.
Berlusconin taito pysyä pinnalla ja ennen kaikkea hänen kansansuosionsa ovat suomalaisille ja monille muillekin ulkoa Italiaa tarkkaileville ihmetyksen aihe. Kuinka aika simppeliä populismia edustava, vanha, harvahiuksinen ja jo hieman pullea herra pystyy pysymään vallassa ja pomppaamaan yhä uudestaan valtaan.
Kansansuosiota ei tule kuitenkaan yliarvioida. Tällä hetkellä gallupien mukaan hänen puolueensa kannatus on noin 33 %, ja sen kannattajistakaan osa ei ole varsinaisia berlusconilaisia. Henkilökohtainen kannatuskin on tällä hetkellä tippunut vähän yli 40 prosenttiin. Berlusconin vastustajia ja häneen neutraalisti suhtautuvia on runsaasti. Itse voisin sanoa hänestä samalla tavalla kuin aiemmin George W. Bushista: "Berlusconin kannattajia on kuulemma paljon, mutta henkilökohtaisesti en ole tavannut ketään häntä äänestänyttä". - Tai ainakaan ketään, joka sen olisi tunnustanut.
Berlusconi-ilmiötä ovat toki pohtineet monet niin Italiassa kuin muuallakin. Ja tietysti tekijöinä ovat henkilökohtaiset ominaisuudet, Italian politiikan erityispiirteet, tietyn äänestäjäpopulaation toiveet sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne.
Hauskan vertauksen esittää nykyinen Demokraattisen puolueen senaattori, entinen kristillisdemokraaatti Marco Follini: kun muut poliitikot tarjoavat tylsää mustavalkoista, Berlusconi antaa tulla Technicoloria, suurta kertomusta, lupauksia ja illuusioita. Muiden sanoma on kuvausta politiikan kompleksisuudesta ja vaikeista vaihtoehdoista - mikä pahinta, sanoma on usein muodoltaankin vaikeatajuista. Berlusconi on suuri yksinkertaistaja. Antamatta ideologioiden tai liian raskaiden ajatusten häiritä Berlusconi on esittänyt yksinkertaista sanomaa - joka tosin ei ole pysynyt aina samana.
Hän on paradoksaalisesti pystynyt yhdistämään suuresti vastakohtaiset roolit. Hän esittäytyy uudistajana, mutta samalla kertaa vetoaa äänestäjäkunnan konservatiivisiin vaistoihin ja ennakkoluuloihin. Hän on valtionjohtaja, joka kuitenkin on valtiota vastaan, esimerkiksi selittäessään veronkierron ja jopa veropetokset moraalisiksi teoiksi, kun valtio vaatii liikaa. Hän hallitsee suurta mediaimperiumia ja on ollut lähes koko tämän vuosituhannen vallassa, mutta esittää silti itsensä establishmentin uhrina: tuomarikunnan ja median syyttä vainoamana, epäluotettavien liittolaisten pettämänä, vanhentuneiden säädösten toiminnasta estämänä.
Berlusconin valta mediaan on luonnollisesti tärkeä tekijä hänen suosionsa rakentamisessa. Tätä valtaa ollaan jatkuvasti lisäämässä hänen omistamiensa medioiden ohella myös RAI:n, yhteiskunnan omistaman radio- ja televisoyhtiön ohjelmissa. Berlusconi näyttäytyy joka päivä uutisissa sopivan optimistisena ja hymyilevänä. Hallituskokoomuksen edustajat saavat jokseenkin kaiken tilan jne. Ja illan päätteeksi Berlusconin mielijournalisti Bruno Vespa (vuosipalkka 1,2 miljoonaa euroa) selittää keskusteluohjelmassaan kaikki Cavalieren toimet parhain päin. Tämä ei kuitenkaan ole kylliksi, uudessa keskustelukirjassa (toimittajana kukapa muu kuin Bruno Vespa) Berlusconi jälleen puuttuu siihen epäkohtaan Italian demokratiassa, että valtion televisiokanavilla voidaan arvostella hallitusta ja jopa pääministeriä!
Ehkä vielä suurempi vaikutus kuin suoranaisella propagandalla on sillä, että televisiokanavat ja muu berlusconilainen media ovat osaltaan tehneet politiikasta ei-poliittista, ovat henkilökohtaistaneet sen. Enää suuret kansanliikkeet (ennen kaikkea kristillisdemokraatit ja kommunistit) eivät tee politiikkaa niin kuin ensimmäisessä tasavallassa, vaan sitä tekevät "yksinäiset ratsastajat". Jopa uudessa vaalilainsäädännössä tämä näkyy: maakunnissa ja kunnissa vaalien pääasia on äänestää tiettyä henkilöä kuvernööriksi tai pormestariksi, ei enää äänestää tiettyä puoluetta tai yhteiskunnallista suuntausta.
Varsinkin Berlusconi on pystynyt tekemään elämäkerrastaan ja yksityiselämästään osan politiikkaansa. Huonotkin vitsit lisäävät hänen kansanomaisuuttaan. Lapsukset tiedoissa pikemmin lähentävät häntä äänestäjäkuntaan, joka tietää ja välittää yhtä vähän sanokaamme suomalaisesta ruuasta tai puukirkoista.
Tärkeintä on, että Berlusconi on löytänyt kaikupohjaa suuresta osasta kansa. Cavaliere on pystynyt tulemaan poliittiseksi ja myös emotionaaliseksi johtajaksi sille osalle italialaisia, jotka eivät luota valtioon ja vielä vähemmän politiikkaan. Nämä, joista suurinta osaa voisi kutsua passiivisesti oikeistolaisiksi pikkuporvareiksi, ovat tunteneet itsensä ensimmäisen tasavallan lopun jälkeen orvoiksi ja eksyneiksi. Suuri osa vastaavasta ryhmästä äänesti aikoinaan kristillisdemokraatteja - ehkä olematta silti kristillisdemokraatteja.
Italian ns. ensimmäinen tasavalta oli keskustan ja vasemmiston valtakunta. Vasemmisto ja keskusta (kommunistit ja kristillisdemokraatit) taistelivat keskenään, mutta heitä yhdistivät tietyt asiat: antifasismi, tasavaltalaisuus ja tasavallan perustuslaki, tietty pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Oikeisto, jota rankaisi fasismin muisto, oli voisimme sanoa kulttuurisessa pannassa. Oikeistoa oli, ja sitä oli runsaasti myös kristillisdemokraattien sisällä, mutta se oli paljolti näkyvän julkisuuden ulkopuolella. Oikeistolaiset äänestivät kristillisdemokraatteja, koska nämä pystyivät patoamaan kommunismin uhan, ja oikeistolaiset joutuivat samalla hyväksymään joukon uudistuksia ja keskustalaisen politiikan tämän patoamisen keinoina.
Neuvostoblokin kaatuminen ja toisaalta Italian ensimmäisen tasavallan loppu muuttivat tilanteen: ei ollut kommunismin uhkaa ja toisaalta järjestäytyneet massapuolueet olivat joko kaatuneet tai ainakin vähentyneet voimassa. Tähän tyhjiöön Berlusconin personoitunut sanoma sopi. Oikeisto pystyi nyt tulemaan esiin, se vapautui pitkästä liepehellisyydestään ja ryhtyi esittämään omaa käsitystään maan vaiheista ja politiikasta. Tämä oikeisto ei ole fasistista, jos kohta on koskaan ollutkaan, mutta sen käsitys demokratiasta on johtajavaltainen, autoritaarinen ja hienolla sanalla plebiscitaarinen, sellainen jossa johtaja ja hänen kansansa yhdistyvät ilman mitään institutionaalisia välikäsiä. Huomattakoon, että Berlusconin puolueen nimi on Il Popolo della Libertà, Vapauden kansa. Puolueen säännöt ovat huomattavan johtajavaltaiset. Myös pääministerinä - joka on hänen mielestään suoraan kansan valitsema! - Berlusconi vaatii itselleen oikeutta valita ja erottaa ministerinsä ja antaa näille velvoittavia määräyksiä.
Berlusconiin ei tunnu vaikuttavan pysyvästi mikään. Sen jälkeen kun "Milanon tuomiokirkko hyökkäsi hänen kimppuunsa" (so. hän sai leukaansa osuman häntä kohti heitetystä kirkon pienoismallista), hymy hyytyi joksikin aikaa, samoin nyt talouskriisin johdosta muutamaksi päiväksi. Muuten mikään ei näy tarttuvan, vaan kimpoaa pois teflonpääministeristä.
Berlusconin taito pysyä pinnalla ja ennen kaikkea hänen kansansuosionsa ovat suomalaisille ja monille muillekin ulkoa Italiaa tarkkaileville ihmetyksen aihe. Kuinka aika simppeliä populismia edustava, vanha, harvahiuksinen ja jo hieman pullea herra pystyy pysymään vallassa ja pomppaamaan yhä uudestaan valtaan.
Kansansuosiota ei tule kuitenkaan yliarvioida. Tällä hetkellä gallupien mukaan hänen puolueensa kannatus on noin 33 %, ja sen kannattajistakaan osa ei ole varsinaisia berlusconilaisia. Henkilökohtainen kannatuskin on tällä hetkellä tippunut vähän yli 40 prosenttiin. Berlusconin vastustajia ja häneen neutraalisti suhtautuvia on runsaasti. Itse voisin sanoa hänestä samalla tavalla kuin aiemmin George W. Bushista: "Berlusconin kannattajia on kuulemma paljon, mutta henkilökohtaisesti en ole tavannut ketään häntä äänestänyttä". - Tai ainakaan ketään, joka sen olisi tunnustanut.
Berlusconi-ilmiötä ovat toki pohtineet monet niin Italiassa kuin muuallakin. Ja tietysti tekijöinä ovat henkilökohtaiset ominaisuudet, Italian politiikan erityispiirteet, tietyn äänestäjäpopulaation toiveet sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne.
Hauskan vertauksen esittää nykyinen Demokraattisen puolueen senaattori, entinen kristillisdemokraaatti Marco Follini: kun muut poliitikot tarjoavat tylsää mustavalkoista, Berlusconi antaa tulla Technicoloria, suurta kertomusta, lupauksia ja illuusioita. Muiden sanoma on kuvausta politiikan kompleksisuudesta ja vaikeista vaihtoehdoista - mikä pahinta, sanoma on usein muodoltaankin vaikeatajuista. Berlusconi on suuri yksinkertaistaja. Antamatta ideologioiden tai liian raskaiden ajatusten häiritä Berlusconi on esittänyt yksinkertaista sanomaa - joka tosin ei ole pysynyt aina samana.
Hän on paradoksaalisesti pystynyt yhdistämään suuresti vastakohtaiset roolit. Hän esittäytyy uudistajana, mutta samalla kertaa vetoaa äänestäjäkunnan konservatiivisiin vaistoihin ja ennakkoluuloihin. Hän on valtionjohtaja, joka kuitenkin on valtiota vastaan, esimerkiksi selittäessään veronkierron ja jopa veropetokset moraalisiksi teoiksi, kun valtio vaatii liikaa. Hän hallitsee suurta mediaimperiumia ja on ollut lähes koko tämän vuosituhannen vallassa, mutta esittää silti itsensä establishmentin uhrina: tuomarikunnan ja median syyttä vainoamana, epäluotettavien liittolaisten pettämänä, vanhentuneiden säädösten toiminnasta estämänä.
Berlusconin valta mediaan on luonnollisesti tärkeä tekijä hänen suosionsa rakentamisessa. Tätä valtaa ollaan jatkuvasti lisäämässä hänen omistamiensa medioiden ohella myös RAI:n, yhteiskunnan omistaman radio- ja televisoyhtiön ohjelmissa. Berlusconi näyttäytyy joka päivä uutisissa sopivan optimistisena ja hymyilevänä. Hallituskokoomuksen edustajat saavat jokseenkin kaiken tilan jne. Ja illan päätteeksi Berlusconin mielijournalisti Bruno Vespa (vuosipalkka 1,2 miljoonaa euroa) selittää keskusteluohjelmassaan kaikki Cavalieren toimet parhain päin. Tämä ei kuitenkaan ole kylliksi, uudessa keskustelukirjassa (toimittajana kukapa muu kuin Bruno Vespa) Berlusconi jälleen puuttuu siihen epäkohtaan Italian demokratiassa, että valtion televisiokanavilla voidaan arvostella hallitusta ja jopa pääministeriä!
Ehkä vielä suurempi vaikutus kuin suoranaisella propagandalla on sillä, että televisiokanavat ja muu berlusconilainen media ovat osaltaan tehneet politiikasta ei-poliittista, ovat henkilökohtaistaneet sen. Enää suuret kansanliikkeet (ennen kaikkea kristillisdemokraatit ja kommunistit) eivät tee politiikkaa niin kuin ensimmäisessä tasavallassa, vaan sitä tekevät "yksinäiset ratsastajat". Jopa uudessa vaalilainsäädännössä tämä näkyy: maakunnissa ja kunnissa vaalien pääasia on äänestää tiettyä henkilöä kuvernööriksi tai pormestariksi, ei enää äänestää tiettyä puoluetta tai yhteiskunnallista suuntausta.
Varsinkin Berlusconi on pystynyt tekemään elämäkerrastaan ja yksityiselämästään osan politiikkaansa. Huonotkin vitsit lisäävät hänen kansanomaisuuttaan. Lapsukset tiedoissa pikemmin lähentävät häntä äänestäjäkuntaan, joka tietää ja välittää yhtä vähän sanokaamme suomalaisesta ruuasta tai puukirkoista.
Tärkeintä on, että Berlusconi on löytänyt kaikupohjaa suuresta osasta kansa. Cavaliere on pystynyt tulemaan poliittiseksi ja myös emotionaaliseksi johtajaksi sille osalle italialaisia, jotka eivät luota valtioon ja vielä vähemmän politiikkaan. Nämä, joista suurinta osaa voisi kutsua passiivisesti oikeistolaisiksi pikkuporvareiksi, ovat tunteneet itsensä ensimmäisen tasavallan lopun jälkeen orvoiksi ja eksyneiksi. Suuri osa vastaavasta ryhmästä äänesti aikoinaan kristillisdemokraatteja - ehkä olematta silti kristillisdemokraatteja.
Italian ns. ensimmäinen tasavalta oli keskustan ja vasemmiston valtakunta. Vasemmisto ja keskusta (kommunistit ja kristillisdemokraatit) taistelivat keskenään, mutta heitä yhdistivät tietyt asiat: antifasismi, tasavaltalaisuus ja tasavallan perustuslaki, tietty pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Oikeisto, jota rankaisi fasismin muisto, oli voisimme sanoa kulttuurisessa pannassa. Oikeistoa oli, ja sitä oli runsaasti myös kristillisdemokraattien sisällä, mutta se oli paljolti näkyvän julkisuuden ulkopuolella. Oikeistolaiset äänestivät kristillisdemokraatteja, koska nämä pystyivät patoamaan kommunismin uhan, ja oikeistolaiset joutuivat samalla hyväksymään joukon uudistuksia ja keskustalaisen politiikan tämän patoamisen keinoina.
Neuvostoblokin kaatuminen ja toisaalta Italian ensimmäisen tasavallan loppu muuttivat tilanteen: ei ollut kommunismin uhkaa ja toisaalta järjestäytyneet massapuolueet olivat joko kaatuneet tai ainakin vähentyneet voimassa. Tähän tyhjiöön Berlusconin personoitunut sanoma sopi. Oikeisto pystyi nyt tulemaan esiin, se vapautui pitkästä liepehellisyydestään ja ryhtyi esittämään omaa käsitystään maan vaiheista ja politiikasta. Tämä oikeisto ei ole fasistista, jos kohta on koskaan ollutkaan, mutta sen käsitys demokratiasta on johtajavaltainen, autoritaarinen ja hienolla sanalla plebiscitaarinen, sellainen jossa johtaja ja hänen kansansa yhdistyvät ilman mitään institutionaalisia välikäsiä. Huomattakoon, että Berlusconin puolueen nimi on Il Popolo della Libertà, Vapauden kansa. Puolueen säännöt ovat huomattavan johtajavaltaiset. Myös pääministerinä - joka on hänen mielestään suoraan kansan valitsema! - Berlusconi vaatii itselleen oikeutta valita ja erottaa ministerinsä ja antaa näille velvoittavia määräyksiä.
martedì 1 giugno 2010
Italialainen manööveri
Nyt se on sitten tullut, Italiaankin. Nimittäin talouskriisi. Berlusconin hallitus on tehnyt suuren kriisipaketin, joka leikkaa budjettia reippaasti (24 mrd euroa kahdessa vuodessa); tekoa kutsutaan italiaksi nimellä "manovra".
Tähän asti hallitus ja sen talouspoliittinen äänitorvi, ministeri Giulio Tremonti, ovat jatkuvasti kertoneet, ettei Italialla ole hätää, vaan sillä menee paremmin kuin muilla mailla, sen kohdalla kriisi taittunut ja vaarat ohi jne. (Ja monet Italiassa ovat tähän uskoneet.) Tämä kaikki, vaikka valtion velkaisuus on samaa suuruusluokkaa Kreikan kanssa. Hallituksen mukaan velkataakka kasvaa vähemmän kuin muissa EU:n maissa, mutta näyttää se kumminkin kasvaneen: kun joku aika sitten kerrottiin sen olevan 118 % kansantuotteesta, nyt näkyy myös luku 120 %.
Debatissa, jota toki Italiassakin on käyty, on usein tuotu esille Italian talouden sellaisia piirteitä, joita voidaan pitää positiivisina nykyisessä finanssikriisissä. - Eräät niistä ovat oikeastaan osoituksia Italian talouden tietystä vanhakantaisuudesta. - Kieltämättä säästämisaste on korkea, ja yksityisten kansalaisten velka kohtuullisella tasolla. Tosin yritysten velkaisuus on huomattavan korkea. Valtion velasta noin puolet on kotimaista. Tätä pidetään yleisesti vakauttavana seikkana, vaikka sen merkitys yhteisvaluutan aikana ei liene yhtä suuri kuin aikaisemmin. Eräät italialaiset keskustelijat ovat lisäksi painottaneet tavaratuotannon osuutta kansantulossa, se kun on korkeampi kuin useissa muissa kehittyneissä maissa. Toisten mielestä taas tällä ei ole ollut viime vuosien kriiseissä suurtakaan merkitystä.
Italian talouden suurin ongelma, josta hallitus kuitenkin on puhunut vähemmän, on kasvun alhainen taso (viime vuosina usein jopa negatiivinen) sekä ennen kaikkea tuottavuuden heikko kehitys. Pieni esimerkki: jos vuoden 1995 tuottavuutta merkitään luvulla sata, vuoden 2004 luku on Italiassa 104,5, mutta Yhdysvalloissa 125 ja Britanniassa 119,5.
Hallituksen pakettia on arvosteltu eri puolilta melko samoin perustein. Niin työnantajajärjestön Confindustrian kuin oppositiopuolueiden taholta on valitettu rakenteellisten uudistusten puuttumista sekä investointien vähäistä osuutta suunnitelmassa. Myös Berlusconin puolueen sisäinen oppositioryhmä, Gianfranco Finin kannattajat ovat esittäneet samansuuntaisia huomioita. Kuinka suuressa määrin tämä arvostelu muuntuu konkreettisiksi ehdotuksiksi, jää katsottavaksi.
Berlusconi on luonnollisesti torjunut arvostelun, mutta kun lukee, mitä konkreettisia toimia ohjelmaan sisältyy, arvostelu tuntuu oikeaan osuneelta. Etupäässä se on juustohöyläilyä. Veronkierron saattaminen kuriin ei oikeastaan ole mikään rakenteellinen uudistus, vaikka se onnistuessaan tuokin rahaa valtion kassaan. Hallitus ylpeilee siitä, että paketti ei koske italialaisten kukkaroon eikä sisällä veronkorotuksia. Kuitenkin kun maakuntien ja provinssien saamaa rahoitusta leikataan miljardeilla, tämä ei johda ainoastaan byrokratian karsimiseen paikallistasolla, vaan yhdessä hallituksen aikaisempien toimien kanssa se vaikuttaa suoraan kansalaisten hyvinvointiin, sillä terveys- ja sosiaalipalvelut ovat suureksi osaksi paikallisesti rahoitettuja. Luultavasti etelää leikkaukset koskettavat eniten. Ja ainakin yhden ryhmän taskuille ollaan menossa,valtion palveluksessa olevat tulevat jäämään vaille palkankorotuksia vuoteen 2013 asti.
Pakettiin sisältyy pieniä eriä, joiden hyöty voi jäädä kyseenalaiseksi. Matkailijoita varmaan ilahduttaa ehdotus, jonka mukaan Roomassa hotellihintoihin tulee 10 euron lisämaksu. Kun tuntee Rooman yleisen hintatason ja hotellihinnat erikseen, voi miettiä ajatuksen mielekkyyttä. "Manovraan" sisältyi alun perin suuri kulttuuribudjetin supistus, esim. 232 kulttuurijärjestöä olisi jäänyt ilman valtionapua. Tämä oli liikaa jopa kulttuuriministerille, joka on tähän asti tunnettu määrärahojen leikkaajana. Niinpä supistusvaatimuksia alennettiin puolella, ja ministeriö saa itse valita leikkausten kohteet.
"Manovra" on luultavasti muuttanut hallituksen voimasuhteita. Talousministeri Tremontin panos samoin kuin asema ovat vahvistuneet. Tosin kun pakettia esiteltiin, Berlusconi ja Tremonti esiintyivät yhdessä, ja talousministeri muisti joka vaiheessa ilmoittaa Cavalieren itse olleen kaikkea suunnittelemassa. Mutta Berlusconin olemus ja ilmeet sekä tietty ylimalkaisuus asiassa viestittivät, kuka oli paketin todellinen tekijä. Berlusconin televisoesiintymiset kriisipaketin osalta ovat olleet lyhyitä ja hieman vaisuja, eivätkä hänen vitsinsä tavoittaneet elinkeinoelämän eliittiä Confindustrian kokouksessa.Tosin Berlusconi ei ennenkään ole loistanut talouspolitiikan hahmottelijana, finanssipolitiikasta puhumattakaan, vaikka menestynyt käytännön suurliikemies onkin.
Oikeastaan kaikki ovat samaa mieltä siitä, että "jotain täytyis tehdä". Italian ammattiyhdistysten keskusliitoista vasemmistolainen CGIL on järjestämässä lakkoja ja mielenosoituksia ja vaatimassa koko paketin kaatamista. (Lakkoa järjestelee myös tuomareiden ammattiliitto, kun heidän -varsin kohtuullisia - palkkojaan aiotaan leikata.) Demokraattinen puolue, vahvin oppositiopuolue, näyttää olevan asettumassa kannalle, jonka mukaan talouspolitiikaksi ei riitä paketin totaalinen vastustaminen, vaan on esitettävä vaihtoehtoisia ratkaisumalleja ja säästökohteita sekä toisaalta kannatettava hallituksen hyväksyttävissä olevia ehdotuksia. Italian presidentti Napolitano sekä valtionpankin pääjohtaja Draghi ovat arvovallallaan korostaneet "austerityn" välttämättömyyttä, mutta vaatineet enemmän elvytystä ja sosiaalisen tasapainon säilyttämistä
Tähän asti hallitus ja sen talouspoliittinen äänitorvi, ministeri Giulio Tremonti, ovat jatkuvasti kertoneet, ettei Italialla ole hätää, vaan sillä menee paremmin kuin muilla mailla, sen kohdalla kriisi taittunut ja vaarat ohi jne. (Ja monet Italiassa ovat tähän uskoneet.) Tämä kaikki, vaikka valtion velkaisuus on samaa suuruusluokkaa Kreikan kanssa. Hallituksen mukaan velkataakka kasvaa vähemmän kuin muissa EU:n maissa, mutta näyttää se kumminkin kasvaneen: kun joku aika sitten kerrottiin sen olevan 118 % kansantuotteesta, nyt näkyy myös luku 120 %.
Debatissa, jota toki Italiassakin on käyty, on usein tuotu esille Italian talouden sellaisia piirteitä, joita voidaan pitää positiivisina nykyisessä finanssikriisissä. - Eräät niistä ovat oikeastaan osoituksia Italian talouden tietystä vanhakantaisuudesta. - Kieltämättä säästämisaste on korkea, ja yksityisten kansalaisten velka kohtuullisella tasolla. Tosin yritysten velkaisuus on huomattavan korkea. Valtion velasta noin puolet on kotimaista. Tätä pidetään yleisesti vakauttavana seikkana, vaikka sen merkitys yhteisvaluutan aikana ei liene yhtä suuri kuin aikaisemmin. Eräät italialaiset keskustelijat ovat lisäksi painottaneet tavaratuotannon osuutta kansantulossa, se kun on korkeampi kuin useissa muissa kehittyneissä maissa. Toisten mielestä taas tällä ei ole ollut viime vuosien kriiseissä suurtakaan merkitystä.
Italian talouden suurin ongelma, josta hallitus kuitenkin on puhunut vähemmän, on kasvun alhainen taso (viime vuosina usein jopa negatiivinen) sekä ennen kaikkea tuottavuuden heikko kehitys. Pieni esimerkki: jos vuoden 1995 tuottavuutta merkitään luvulla sata, vuoden 2004 luku on Italiassa 104,5, mutta Yhdysvalloissa 125 ja Britanniassa 119,5.
Hallituksen pakettia on arvosteltu eri puolilta melko samoin perustein. Niin työnantajajärjestön Confindustrian kuin oppositiopuolueiden taholta on valitettu rakenteellisten uudistusten puuttumista sekä investointien vähäistä osuutta suunnitelmassa. Myös Berlusconin puolueen sisäinen oppositioryhmä, Gianfranco Finin kannattajat ovat esittäneet samansuuntaisia huomioita. Kuinka suuressa määrin tämä arvostelu muuntuu konkreettisiksi ehdotuksiksi, jää katsottavaksi.
Berlusconi on luonnollisesti torjunut arvostelun, mutta kun lukee, mitä konkreettisia toimia ohjelmaan sisältyy, arvostelu tuntuu oikeaan osuneelta. Etupäässä se on juustohöyläilyä. Veronkierron saattaminen kuriin ei oikeastaan ole mikään rakenteellinen uudistus, vaikka se onnistuessaan tuokin rahaa valtion kassaan. Hallitus ylpeilee siitä, että paketti ei koske italialaisten kukkaroon eikä sisällä veronkorotuksia. Kuitenkin kun maakuntien ja provinssien saamaa rahoitusta leikataan miljardeilla, tämä ei johda ainoastaan byrokratian karsimiseen paikallistasolla, vaan yhdessä hallituksen aikaisempien toimien kanssa se vaikuttaa suoraan kansalaisten hyvinvointiin, sillä terveys- ja sosiaalipalvelut ovat suureksi osaksi paikallisesti rahoitettuja. Luultavasti etelää leikkaukset koskettavat eniten. Ja ainakin yhden ryhmän taskuille ollaan menossa,valtion palveluksessa olevat tulevat jäämään vaille palkankorotuksia vuoteen 2013 asti.
Pakettiin sisältyy pieniä eriä, joiden hyöty voi jäädä kyseenalaiseksi. Matkailijoita varmaan ilahduttaa ehdotus, jonka mukaan Roomassa hotellihintoihin tulee 10 euron lisämaksu. Kun tuntee Rooman yleisen hintatason ja hotellihinnat erikseen, voi miettiä ajatuksen mielekkyyttä. "Manovraan" sisältyi alun perin suuri kulttuuribudjetin supistus, esim. 232 kulttuurijärjestöä olisi jäänyt ilman valtionapua. Tämä oli liikaa jopa kulttuuriministerille, joka on tähän asti tunnettu määrärahojen leikkaajana. Niinpä supistusvaatimuksia alennettiin puolella, ja ministeriö saa itse valita leikkausten kohteet.
"Manovra" on luultavasti muuttanut hallituksen voimasuhteita. Talousministeri Tremontin panos samoin kuin asema ovat vahvistuneet. Tosin kun pakettia esiteltiin, Berlusconi ja Tremonti esiintyivät yhdessä, ja talousministeri muisti joka vaiheessa ilmoittaa Cavalieren itse olleen kaikkea suunnittelemassa. Mutta Berlusconin olemus ja ilmeet sekä tietty ylimalkaisuus asiassa viestittivät, kuka oli paketin todellinen tekijä. Berlusconin televisoesiintymiset kriisipaketin osalta ovat olleet lyhyitä ja hieman vaisuja, eivätkä hänen vitsinsä tavoittaneet elinkeinoelämän eliittiä Confindustrian kokouksessa.Tosin Berlusconi ei ennenkään ole loistanut talouspolitiikan hahmottelijana, finanssipolitiikasta puhumattakaan, vaikka menestynyt käytännön suurliikemies onkin.
Oikeastaan kaikki ovat samaa mieltä siitä, että "jotain täytyis tehdä". Italian ammattiyhdistysten keskusliitoista vasemmistolainen CGIL on järjestämässä lakkoja ja mielenosoituksia ja vaatimassa koko paketin kaatamista. (Lakkoa järjestelee myös tuomareiden ammattiliitto, kun heidän -varsin kohtuullisia - palkkojaan aiotaan leikata.) Demokraattinen puolue, vahvin oppositiopuolue, näyttää olevan asettumassa kannalle, jonka mukaan talouspolitiikaksi ei riitä paketin totaalinen vastustaminen, vaan on esitettävä vaihtoehtoisia ratkaisumalleja ja säästökohteita sekä toisaalta kannatettava hallituksen hyväksyttävissä olevia ehdotuksia. Italian presidentti Napolitano sekä valtionpankin pääjohtaja Draghi ovat arvovallallaan korostaneet "austerityn" välttämättömyyttä, mutta vaatineet enemmän elvytystä ja sosiaalisen tasapainon säilyttämistä
giovedì 29 aprile 2010
Näkymättömiä nähtävyyksiä
"Näkymättömillä nähtävyyksillä" tarkoitan tässä sellaisia Rooman nähtävyyksiä, jotka harvoin tai ei juuri koskaan ovat meidän tavallisten ihmisten tavoitettavissa. En siis puhu ilmassa leijuvasta paikan hengestä tai siinä konkreetttisesti leijuvista hajuaineista, miellyttävistä tai epämiellyttävistä, jotka tunnetusti palauttavat mieleen muistoja.
Suhteellisen helppoa on päästä sellaisiin kohteisiin, jotka ovat auki kerran viikossa. Rooman ehkä tunnetuin tällainen nähtävyys on Galleria Colonna, samannimisen ikivanhan suvun palatsissa keskellä Roomaa. Sinne pääsee vain lauantaisin aamupäivällä. Siellä on arvokas maalauskokoelma. Erityisen hauskaa on katsoa kattomaalauksia, erityisesti koska siellä on pehmustettuja raheja, joilta voi makuuasennossa ihastella suvun sankarin, Marcantonio Colonnan urotöitä. Hän oli paavin laivaston komentaja, joka yhdessä Habsburgien merivoimien kanssa voitti turkkilaiset Lepanton meritaistelussa 1571.
Rooman sadoisssa taiteellisesti merkittävissä kirkoissa on lukuisia, jotka ovat auki ainoastaan sunnuntaisin kirkonmenojen aikaan ja ehkä jonkin aikaa messua ennen tai sen jälkeen. Muistelen lämpimimmin kuitenkin kirkkoa, joka ei taiteellisessa suhteessa ole tavattoman mielenkiintoinen. Ennen vanhaan San Biagio dei Panettieri oli oikeastaan auki vain nimipyhimyksensä Pyhän Blasiuksen muistopäivänä talvella. Kerran nuoruudessani osuin tuohon kirkkoon oikeana päivänä. Jumalanpalveluksen lopuksi, kuten tapana on, pappi siveli pyhitetyllä öljyllä ristinmerkin uskovaisten kaulaan, Blasiushan on mm. kurkun suojelija. Muistaakseni en vääräuskoisena uskaltautunut voiteluun, mutta uskalsin kutenkin nauttia palan esipyhitettyä leipää, jota itäisten kirkkojen tapaan tarjottiin seurakunnalle - tuo kirkkohan on paavin yliherruuden tunnustavien armenialaisten pyhäkkö. Joka tapauksessa sinä talvena eivät kurkkukivut tai muut flunssat vaivanneet. (Nykyisin kirkossa on viikonloppuisin säännöllisesti jumalanpalveluksia.)
Jotkut palatsit ovat auki kerran kuukaudessa. Kerran vuodessa yleisö pääsee tutustumaan, kylläkin vain osaan, Palazzo Massimosta, tarkemmin Palazzo Massimo alle Colonneen. (Toinen Palazzo Massimo on rautatieaseman lähellä ja sisältää nykyisin osan Rooman kansallismuseota.) Se sijaitsee luultavasti paikalla, jossa on ollut Domitianuksen Odeon. Siellä pidettiin antiikin aikana ns. Capitolinisten kisojen "henkiset kilpailut", kun taas läheisellä Piazza Navonalla, Domitianuksen stadionilla, kilpailtiin fyysisissä lajeissa, juoksuissa ja voimailuissa jne. Massimon sukuhan on itse laskenut alkunsa aina roomalaisesta Fabius Maximuksesta; tämä on tietysti legendaa, mutta suku on ikivanha, joskaan ei viime vuosisatoina tavattomasti kunnostautunut.
Palatsissa muistellaan ihmetekoa vuodelta 1582. Silloin myöhemmin pyhäksi julistettu Filippo Neri paransi erään suvun nuorukaisen, ja jonkinlaisena lupauksena Jumalalle palatsin kappeli ja sen ohella osa muutakin rakennusta pidetään ihmeen vuosipäivänä 16. 3. yleisölle auki aamupäivällä.
Tänä vuonna pääsin vihdoin käymään Palazzo Massimossa. Olin pitkään odottanut tilaisuutta siihen. Paikalla oli melkomoinen jono, ja jonotusta palatsin ulkopuolella kesti tunnin verran. Kovin nopeaan tahtiin ei väkeä päästetty sisälle, sillä suku odotti paikalle arvovieraita, Rooman aristokratiaa sekä juhlamessun pitävää kardinaalia ja välillä portti pidettiin muilta suljettuna. Kun vihdoin pääsimme sisälle, jouduimme odottamaan lähes toisen tunnin kappeliin pääsyä. Jonotus tietysti kuuluu tällaisissa tapauksissa asiaan ja siihen on varautunut, mutta mieleen kuitenkin tulee kysymys: onko tämä nyt sen odottamisen väärttiä.
Vastaus on, että toista kertaa en lähde jonottamaan, mikäli suku ei kutsu minua messun jälkeiselle vastaanotolle (semmoiselle tuntuivat arvovieraat kappelista menevän). Mahtavia taide-elämyksiä retki ei tarjonnut. Ne huoneet ja tilat, jotka näimme, olivat toki mielenkiintoisia, mutta hieman kuluneita. Luultavasti varsinaiset edustustilat ovat profanum vulguksen reitin ulkopuolella. Mielenkiintoista oli nähdä arkipäiväisempää ylimystön asuntoa ja tietysti sitä yleisöä, joka ei ollut paikalla turisteina. Ja totta kai on kaunista, kun vanhaa tapaa noudatetaan ja totaalisen vieraat ihmiset päästetään kotiin.
Eräät suomalaiset ovat päässeet tutustumaan Massimoiden palatsiin paremmin. Joskus takavuosina eräs suomalainen, tietenkin tyttö, ystävystyi erään Massimon, tietysti pojan, kanssa. Suomalaisen ystävän seurassa muitakin suomalaisia pääsi silloin tällöin käymään palatsissa. Eräs mukana ollut on kertonut muistavansa vierailusta vain sen, että häntä oudoksutti, melkeinpä shokeerasi se, kun vanhan palatsin huoneissa kaiken vanhan ja arvokkaan seassa näki nykyajan merkkejä ja vempeleitä, esimerkiksi keskinkertaisen stereosarjan barokkipöydällä. Mutta täytyyhän muinaismuistojen keskelläkin elää.
Suhteellisen helppoa on päästä sellaisiin kohteisiin, jotka ovat auki kerran viikossa. Rooman ehkä tunnetuin tällainen nähtävyys on Galleria Colonna, samannimisen ikivanhan suvun palatsissa keskellä Roomaa. Sinne pääsee vain lauantaisin aamupäivällä. Siellä on arvokas maalauskokoelma. Erityisen hauskaa on katsoa kattomaalauksia, erityisesti koska siellä on pehmustettuja raheja, joilta voi makuuasennossa ihastella suvun sankarin, Marcantonio Colonnan urotöitä. Hän oli paavin laivaston komentaja, joka yhdessä Habsburgien merivoimien kanssa voitti turkkilaiset Lepanton meritaistelussa 1571.
Rooman sadoisssa taiteellisesti merkittävissä kirkoissa on lukuisia, jotka ovat auki ainoastaan sunnuntaisin kirkonmenojen aikaan ja ehkä jonkin aikaa messua ennen tai sen jälkeen. Muistelen lämpimimmin kuitenkin kirkkoa, joka ei taiteellisessa suhteessa ole tavattoman mielenkiintoinen. Ennen vanhaan San Biagio dei Panettieri oli oikeastaan auki vain nimipyhimyksensä Pyhän Blasiuksen muistopäivänä talvella. Kerran nuoruudessani osuin tuohon kirkkoon oikeana päivänä. Jumalanpalveluksen lopuksi, kuten tapana on, pappi siveli pyhitetyllä öljyllä ristinmerkin uskovaisten kaulaan, Blasiushan on mm. kurkun suojelija. Muistaakseni en vääräuskoisena uskaltautunut voiteluun, mutta uskalsin kutenkin nauttia palan esipyhitettyä leipää, jota itäisten kirkkojen tapaan tarjottiin seurakunnalle - tuo kirkkohan on paavin yliherruuden tunnustavien armenialaisten pyhäkkö. Joka tapauksessa sinä talvena eivät kurkkukivut tai muut flunssat vaivanneet. (Nykyisin kirkossa on viikonloppuisin säännöllisesti jumalanpalveluksia.)
Jotkut palatsit ovat auki kerran kuukaudessa. Kerran vuodessa yleisö pääsee tutustumaan, kylläkin vain osaan, Palazzo Massimosta, tarkemmin Palazzo Massimo alle Colonneen. (Toinen Palazzo Massimo on rautatieaseman lähellä ja sisältää nykyisin osan Rooman kansallismuseota.) Se sijaitsee luultavasti paikalla, jossa on ollut Domitianuksen Odeon. Siellä pidettiin antiikin aikana ns. Capitolinisten kisojen "henkiset kilpailut", kun taas läheisellä Piazza Navonalla, Domitianuksen stadionilla, kilpailtiin fyysisissä lajeissa, juoksuissa ja voimailuissa jne. Massimon sukuhan on itse laskenut alkunsa aina roomalaisesta Fabius Maximuksesta; tämä on tietysti legendaa, mutta suku on ikivanha, joskaan ei viime vuosisatoina tavattomasti kunnostautunut.
Palatsissa muistellaan ihmetekoa vuodelta 1582. Silloin myöhemmin pyhäksi julistettu Filippo Neri paransi erään suvun nuorukaisen, ja jonkinlaisena lupauksena Jumalalle palatsin kappeli ja sen ohella osa muutakin rakennusta pidetään ihmeen vuosipäivänä 16. 3. yleisölle auki aamupäivällä.
Tänä vuonna pääsin vihdoin käymään Palazzo Massimossa. Olin pitkään odottanut tilaisuutta siihen. Paikalla oli melkomoinen jono, ja jonotusta palatsin ulkopuolella kesti tunnin verran. Kovin nopeaan tahtiin ei väkeä päästetty sisälle, sillä suku odotti paikalle arvovieraita, Rooman aristokratiaa sekä juhlamessun pitävää kardinaalia ja välillä portti pidettiin muilta suljettuna. Kun vihdoin pääsimme sisälle, jouduimme odottamaan lähes toisen tunnin kappeliin pääsyä. Jonotus tietysti kuuluu tällaisissa tapauksissa asiaan ja siihen on varautunut, mutta mieleen kuitenkin tulee kysymys: onko tämä nyt sen odottamisen väärttiä.
Vastaus on, että toista kertaa en lähde jonottamaan, mikäli suku ei kutsu minua messun jälkeiselle vastaanotolle (semmoiselle tuntuivat arvovieraat kappelista menevän). Mahtavia taide-elämyksiä retki ei tarjonnut. Ne huoneet ja tilat, jotka näimme, olivat toki mielenkiintoisia, mutta hieman kuluneita. Luultavasti varsinaiset edustustilat ovat profanum vulguksen reitin ulkopuolella. Mielenkiintoista oli nähdä arkipäiväisempää ylimystön asuntoa ja tietysti sitä yleisöä, joka ei ollut paikalla turisteina. Ja totta kai on kaunista, kun vanhaa tapaa noudatetaan ja totaalisen vieraat ihmiset päästetään kotiin.
Eräät suomalaiset ovat päässeet tutustumaan Massimoiden palatsiin paremmin. Joskus takavuosina eräs suomalainen, tietenkin tyttö, ystävystyi erään Massimon, tietysti pojan, kanssa. Suomalaisen ystävän seurassa muitakin suomalaisia pääsi silloin tällöin käymään palatsissa. Eräs mukana ollut on kertonut muistavansa vierailusta vain sen, että häntä oudoksutti, melkeinpä shokeerasi se, kun vanhan palatsin huoneissa kaiken vanhan ja arvokkaan seassa näki nykyajan merkkejä ja vempeleitä, esimerkiksi keskinkertaisen stereosarjan barokkipöydällä. Mutta täytyyhän muinaismuistojen keskelläkin elää.
lunedì 26 aprile 2010
Museoista ja kuvaamisesta
Asia. joka nykyään, jo useita vuosia kylläkin, ilahduttaa Roomassa, on se, että museot ja monumentit ovat avoinna kunnollisen ajan, aina ilta seitsemään tai kahdeksaan, jotkut viikonloppuisin vielä pitempäänkin. Tässä on suuri ero entisiin aikoihin, jolloin nähtävyydet pistettiin kiinni yhdeltä tai kahdelta; olihan museoiden vahtimestarien päästävä kotiin samaan aikaan kuin muutkin tärkeät valtion ja kuntien toimenhaltijat. Virkamiesten työaikaa on iltapäivällä lisätty, mutta museoiden ym. aukiolon pidentäminen johtuu enemmän siitä, että Italiassakin on vihdoin havaittu, että turistien ajankäyttö saattaa olla erilainen kuin perinteisen italialaisen perheen.
Suhteellisen uutta on myös se, että valtion tai kunnan hallitsemissa nähtävyyksissä voidaan myydä kaikenlaista jollakin tavoin asiaan liittyvää. Asia on yllättävän uusi: luin aivan äskettäin nekrologin siitä henkilöstä, joka ministerinä ollessaan sai tämän uudistuksen aikaan 1990-luvulla. Se on tietysti tuonut mukanaan kaikenlaista krääsää näihin paikkoihin, mutta enemmän kuitenkin hyvää: hyviä kirjakauppapalveluita, luultavasti myös auttanut julkaisemaan hyvätasoisia museo-oppaita ja näyttelyluetteloita.
Sen sijaan harmittelen sitä, että valokuvaaminen on yhä useammin kielletty. Tästä on uusi hallituksen asetus viime syksyltä. Sen tarkkaa sanamuotoa en ole nähnyt, mutta siihen tunnutaan vetoavan. Roomassa sen vaikutus ei ole ollut kovin näkyvä, mutta eräillä paikkakunnilla, joilla olemme vierailleet, se tuntuu. En tosiaan ymmärrä, miksi tällainen kielto ulotetaan arkeologisiin museoihin, joissa veistokset eivät kulu edes salamasta, tai nykyään, jopa arkeologisille ulkoalueille. Esimerkiksi Aquileiassa custodien haukansilmät vahtivat, ettei vain kuvattaisi raunioita. Sen sijaan ymmärrän kyllä, että esimerkiksi taidemuseoissa salaman käyttö on kielletty, ja ehkä salamoiden pelon johdosta muukin kuvaus.
Ehkäpä hallitus toivoo tällä tavalla saavansa ihmiset ostamaan valmista materiaalia ja saavansa nähtävyydet itsekannattaviksi. Luulenpa kuitenkin tässä erehdyttävän. Eiköhän nähtävyyksien kannattavuus tule muun talouden kautta hotelli-, ravintola-, kuljetus- ym. maksujen kautta. Sitä paitsi uskon innokkaiden kuvaajien olevan myös innokkaita visuaalisen ja kirjallisen materiaalin ostajia. Sitä paitsi useinkaan niistä kohteista, joita haluaisi valokuvata, ei ole saatavana valmiita kuvia. Vaikka useista museoista on hienoja luetteloita, kaikista ei ole, ja usein kuvat esittävät ns. mestariteoksia, ei sellaisia vähäisempiä, joihin on lähinnä mentaalihistoriallista kiinnostusta. Sellaista mielenkiintoa minulla oli esimerkiksi 1800-luvun historiamaalauksiin Rooman modernin taiteen museossa (joka esittelee ennen kaikkea 1800-luuvn taidetta), mutta eihän niitä saanut kuvata. Huippu on kylläkin ollut Itämaisen taiteen museo. Siellä kerrottiin ensin viime syksyn kiellosta. Siellä ei kuitenkaan ollut saatavilla minkäänlaista kuva- tai muuta materiaalia kokoelmista. Kun kysyin museon opaskirjaa, minulle sanottiin, että sellainen olisi saatavissa jostain kustantamosta toisella puolen Roomaa. (En muuten usko, että ko. kirjaa on olemassa.)
Kuvaamisen salliminen ei sitä paitsi oikeuta kuvien julkaisemiseen, vaan oikeudet ovat museolla. Silläkään tavalla valokuvaus ei vie museoiden leipää. Lisäksi, vaikka digitaalikameroilla saa kohtuullisia otoksia, ei varsinkaan taideteoksista ota julkaisukelpoisia kuvia käsivaralla ilman salamaa jne. Museoissa otetut kuvat ovat enemmän muistoja, mahdollisesti opetuksen apuneuvoja, joskus tutkimuksen avustajia.
Mielestäni järkevä vaihtoehto olisi täälläkin jonkinlaisen lisämaksun ottaminen valokuvaamisesta. Silloin kuvausluvan todennäköisesti hankkisivat ne, joilla on taito mm. olla ottamatta kuvia flashilla.
Suhteellisen uutta on myös se, että valtion tai kunnan hallitsemissa nähtävyyksissä voidaan myydä kaikenlaista jollakin tavoin asiaan liittyvää. Asia on yllättävän uusi: luin aivan äskettäin nekrologin siitä henkilöstä, joka ministerinä ollessaan sai tämän uudistuksen aikaan 1990-luvulla. Se on tietysti tuonut mukanaan kaikenlaista krääsää näihin paikkoihin, mutta enemmän kuitenkin hyvää: hyviä kirjakauppapalveluita, luultavasti myös auttanut julkaisemaan hyvätasoisia museo-oppaita ja näyttelyluetteloita.
Sen sijaan harmittelen sitä, että valokuvaaminen on yhä useammin kielletty. Tästä on uusi hallituksen asetus viime syksyltä. Sen tarkkaa sanamuotoa en ole nähnyt, mutta siihen tunnutaan vetoavan. Roomassa sen vaikutus ei ole ollut kovin näkyvä, mutta eräillä paikkakunnilla, joilla olemme vierailleet, se tuntuu. En tosiaan ymmärrä, miksi tällainen kielto ulotetaan arkeologisiin museoihin, joissa veistokset eivät kulu edes salamasta, tai nykyään, jopa arkeologisille ulkoalueille. Esimerkiksi Aquileiassa custodien haukansilmät vahtivat, ettei vain kuvattaisi raunioita. Sen sijaan ymmärrän kyllä, että esimerkiksi taidemuseoissa salaman käyttö on kielletty, ja ehkä salamoiden pelon johdosta muukin kuvaus.
Ehkäpä hallitus toivoo tällä tavalla saavansa ihmiset ostamaan valmista materiaalia ja saavansa nähtävyydet itsekannattaviksi. Luulenpa kuitenkin tässä erehdyttävän. Eiköhän nähtävyyksien kannattavuus tule muun talouden kautta hotelli-, ravintola-, kuljetus- ym. maksujen kautta. Sitä paitsi uskon innokkaiden kuvaajien olevan myös innokkaita visuaalisen ja kirjallisen materiaalin ostajia. Sitä paitsi useinkaan niistä kohteista, joita haluaisi valokuvata, ei ole saatavana valmiita kuvia. Vaikka useista museoista on hienoja luetteloita, kaikista ei ole, ja usein kuvat esittävät ns. mestariteoksia, ei sellaisia vähäisempiä, joihin on lähinnä mentaalihistoriallista kiinnostusta. Sellaista mielenkiintoa minulla oli esimerkiksi 1800-luvun historiamaalauksiin Rooman modernin taiteen museossa (joka esittelee ennen kaikkea 1800-luuvn taidetta), mutta eihän niitä saanut kuvata. Huippu on kylläkin ollut Itämaisen taiteen museo. Siellä kerrottiin ensin viime syksyn kiellosta. Siellä ei kuitenkaan ollut saatavilla minkäänlaista kuva- tai muuta materiaalia kokoelmista. Kun kysyin museon opaskirjaa, minulle sanottiin, että sellainen olisi saatavissa jostain kustantamosta toisella puolen Roomaa. (En muuten usko, että ko. kirjaa on olemassa.)
Kuvaamisen salliminen ei sitä paitsi oikeuta kuvien julkaisemiseen, vaan oikeudet ovat museolla. Silläkään tavalla valokuvaus ei vie museoiden leipää. Lisäksi, vaikka digitaalikameroilla saa kohtuullisia otoksia, ei varsinkaan taideteoksista ota julkaisukelpoisia kuvia käsivaralla ilman salamaa jne. Museoissa otetut kuvat ovat enemmän muistoja, mahdollisesti opetuksen apuneuvoja, joskus tutkimuksen avustajia.
Mielestäni järkevä vaihtoehto olisi täälläkin jonkinlaisen lisämaksun ottaminen valokuvaamisesta. Silloin kuvausluvan todennäköisesti hankkisivat ne, joilla on taito mm. olla ottamatta kuvia flashilla.
giovedì 22 aprile 2010
Vieläkin paavista
Oikeastaan aioin kirjoittaa aivan muista asioista, henkilökohtaisista elämyksistä tai sitten politiikan kiemuroista. Kuitenkin eräät esiin nousseet asiat ja uudet kirjoitukset saavat palaamaan vielä paaviin.
Muutama päivä sitten Benedictus XVI:n valtaantulosta tuli kuluneeksi viisi vuotta. (Vielä muutamaa päivää aiemmin oli paavin syntymäpäivä.) Tämä sai monet lehdet ja monet vatikanistit julkaisemaan arvioita paavi Ratzingerin kaudesta. Arviot eivät tuoneet kovin paljon uutta. Ehkä yksi uusi piirre oli monien kirjoittajien käsitys siitä, että nykyinen paavi ei ole saanut kirkon keskushallituista, curiaa, kuriin eikä uudistettua, vaikka hänellä ilmeisesti on ollut siihen halua. Hallinto on monessa suhteessa ylimitoitettu ja vaikeasti hallittavissa ja pystyy estämään uudet aloitteet. Benedictus on suhteellisen yksin, hän ei ole ennen paaviuttaan eikä sen aikanakaan halunnut tai pystynyt luomaan omaa "puoluettaan", joka olisi voimakkaasti hänen tukenaan.
Pedofiliakysymyksessä eräät kirjoittajat ovat paljolti Ratzingerin entisen ystävän ja nykyisen vastustajan, dissidenttiteologi Hans Küngin parin artikkelin nojalla esittäneet nykyisen paavin ennen paavikauttaan pimittäneen tietoja pedofilipapeista. Jotkut suorastaan esittävät, että kaikkien hiippakuntien vuonna 2001 saama velvollisuus ilmoittaa kirkon keskushallinnolle piirissään tapahtuneista vakavista pedofiliatapauksista olisi ollut jonkinlainen asioiden salaamiskeino. Näin ei kuitenkaan liene ollut, vaan tämän käskyn ansiosta kirkolla alkoi ensi kertaa olla tieto ongelman suuruudesta, eivätkä paikalliset kirkonmiehet pystyneet halunsa mukaan hoitelemaan asioita villaisella painaen. Tämä Ratzingerin idea sai pikemminkin vastustusta monien kirkonmiesten taholta, jotka halusivat pienempää meteliä; eräät nyt julkaistut kirjeet todistavat tätä.
Ehkäpä paavi tässä kysymyksessä on saanut liikaakin kritiikkiä, ongelmahan on koko kirkon. Ja jos päämies on henkilökohtaisessa vastuussa, mikä on Benedictuksen edeltäjän vastuu. Itse asiassahan skandaalit alkoivat tulla julki jo Johannes Paavalin aikana, Yhdysvalloissa jo 1990-luvulla.
Yhdessä törkeimmistä tapauksista paavi Ratzingeria ei voitane syyttää laiminlyönneistä. Marcial Maciel Degollado oli meksikolainen pappi, joka perusti Kristuksen legioonalaisten sääntökunnan jo 1948. Nämä Kristuksen sotilaat edustavat vahvasti traditionalistista ja keskusvaltaisuutta korostavaa suuntausta kirkossa. He ovat Kristuksen ohella paavin sotilaita. Veljeskunta on levinnyt ympäri maailman ja sillä on toimintaa ja jäseniä noin 30 maassa. Siihen kuluu noin 800 pappia ja 2500 seminaarilaista, ja sen maallikkojäsenten (Regnum Christi) määrä lasketaan kymmenissä tuhansissa.
Maciel toteutti veljeskunnassa ankaran kurin, jota ylläpitävät monilukuiset säännökset. Niissä määrätään tarkkaan mm. miten hampaat tulee pestä tai kanaa syödä. Jäseniä valvottiin tarkkaan, ja normaaleihin munkkilupauksiin liitettiin pari uutta: toinen niistä velvoittaa jäsenet ilmiantamaan kaikki puheet, joissa arvostellaan veljeskunnan johtoa.
Toisaalta Maciel itse vietti toisenlaista elämää, en ole aivan varma, sopiiko nimitys "kaksoiselämä" kuin osaan siitä. Hän tuntuu harrastaneen seksiä vanhan sanonnan mukaan "ikään ja sukupuoleen katsomatta". Sitä hän teki nuorten seminaarilaisten kanssa, mutta toisaalta hän ylläpiti useita naispuolisia rakastajattaria, joista ainakin parin kanssa hänellä oli lapsia. (Eräälle naiselle hän selitti useat poissaolonsa johtuviksi tehtävistään CIA:n agenttina!) Tätä kaikkea hän teki vielä hyvin korkeassa iässä. Kirkon antamat tiedot kertovat vielä muista vakavista moraaliseita hairahduksista, mutta eivät täsmennä, mikä oli kyseessä. Jotkut tietolähteet kertovat huumeista.
Epäilyksi Macielia kohtaan syntyi jo varhain, ja 1988 eräät hänen uhrinsa esittivät viralliset syytökset seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Pitkään aikaan ei kuitenkaan tapahtunut mitään. Vielä 2001 Johannes Paavali II pidätytti juhlajumanpalveluksen Macielin kunniaksi. Paavi Wojtylan kerrotaan pitäneen Macielia suuressa arvossa, ja paavin lähipiirissä oli Macielin ystäviä - en väitä että pedofiliassa. Joka tapauksessa joko paavin tai hänen sihteerinsä ja muiden lähipiiriläisten korvat eivät halunneet kuulla Macielin arvostelua. Ratzingerin suhtautuminen oli tiettävästi toinen. Benedictuksen aikana juttu nostettiin julkisuuteen ja 2006 Maciel siirrettiin luostariin miettimään syntejään ja harjoittamaan katumusta, siellä hän myös kuoli 2008. Rangaistuksen lievyyteen vaikutti Macielin korkea ikä, hän oli kuollessaan 88-vuotias.
Asia on kuitenkin elossa. Veljeskuntaa johtavat yhä Macielin aikaiset arvohenkilöt, joista useimmat olivat hänen ystäviään. Nämä ovat pitäneet järjestön sisällä yhä yllä kuvaa virheettömästä perustajasta. Monet haluaisivat tarkastella myös näiden miesten tietoa tai osallisuutta Macielin toimissa, vaikka suoranaisia todisteita näistä ei olekaan. Vatikaani lähettikin erityisen viisimiehisen piispakomission tutkimaan Legioonalaisia. Paavi on juuri äskettäin saanut ryhmän raportin, ja hänen kannanottojaan odotetaan lähiaikoina. Tarkastuksen jälkeen sääntökunta on tosin tunnustanut entisen johtajan rikkeet ja luvannut tulevaisuudessa noudattaa "lapsen tottelevaisuudella" paavin määräyksiä.
Muutama päivä sitten Benedictus XVI:n valtaantulosta tuli kuluneeksi viisi vuotta. (Vielä muutamaa päivää aiemmin oli paavin syntymäpäivä.) Tämä sai monet lehdet ja monet vatikanistit julkaisemaan arvioita paavi Ratzingerin kaudesta. Arviot eivät tuoneet kovin paljon uutta. Ehkä yksi uusi piirre oli monien kirjoittajien käsitys siitä, että nykyinen paavi ei ole saanut kirkon keskushallituista, curiaa, kuriin eikä uudistettua, vaikka hänellä ilmeisesti on ollut siihen halua. Hallinto on monessa suhteessa ylimitoitettu ja vaikeasti hallittavissa ja pystyy estämään uudet aloitteet. Benedictus on suhteellisen yksin, hän ei ole ennen paaviuttaan eikä sen aikanakaan halunnut tai pystynyt luomaan omaa "puoluettaan", joka olisi voimakkaasti hänen tukenaan.
Pedofiliakysymyksessä eräät kirjoittajat ovat paljolti Ratzingerin entisen ystävän ja nykyisen vastustajan, dissidenttiteologi Hans Küngin parin artikkelin nojalla esittäneet nykyisen paavin ennen paavikauttaan pimittäneen tietoja pedofilipapeista. Jotkut suorastaan esittävät, että kaikkien hiippakuntien vuonna 2001 saama velvollisuus ilmoittaa kirkon keskushallinnolle piirissään tapahtuneista vakavista pedofiliatapauksista olisi ollut jonkinlainen asioiden salaamiskeino. Näin ei kuitenkaan liene ollut, vaan tämän käskyn ansiosta kirkolla alkoi ensi kertaa olla tieto ongelman suuruudesta, eivätkä paikalliset kirkonmiehet pystyneet halunsa mukaan hoitelemaan asioita villaisella painaen. Tämä Ratzingerin idea sai pikemminkin vastustusta monien kirkonmiesten taholta, jotka halusivat pienempää meteliä; eräät nyt julkaistut kirjeet todistavat tätä.
Ehkäpä paavi tässä kysymyksessä on saanut liikaakin kritiikkiä, ongelmahan on koko kirkon. Ja jos päämies on henkilökohtaisessa vastuussa, mikä on Benedictuksen edeltäjän vastuu. Itse asiassahan skandaalit alkoivat tulla julki jo Johannes Paavalin aikana, Yhdysvalloissa jo 1990-luvulla.
Yhdessä törkeimmistä tapauksista paavi Ratzingeria ei voitane syyttää laiminlyönneistä. Marcial Maciel Degollado oli meksikolainen pappi, joka perusti Kristuksen legioonalaisten sääntökunnan jo 1948. Nämä Kristuksen sotilaat edustavat vahvasti traditionalistista ja keskusvaltaisuutta korostavaa suuntausta kirkossa. He ovat Kristuksen ohella paavin sotilaita. Veljeskunta on levinnyt ympäri maailman ja sillä on toimintaa ja jäseniä noin 30 maassa. Siihen kuluu noin 800 pappia ja 2500 seminaarilaista, ja sen maallikkojäsenten (Regnum Christi) määrä lasketaan kymmenissä tuhansissa.
Maciel toteutti veljeskunnassa ankaran kurin, jota ylläpitävät monilukuiset säännökset. Niissä määrätään tarkkaan mm. miten hampaat tulee pestä tai kanaa syödä. Jäseniä valvottiin tarkkaan, ja normaaleihin munkkilupauksiin liitettiin pari uutta: toinen niistä velvoittaa jäsenet ilmiantamaan kaikki puheet, joissa arvostellaan veljeskunnan johtoa.
Toisaalta Maciel itse vietti toisenlaista elämää, en ole aivan varma, sopiiko nimitys "kaksoiselämä" kuin osaan siitä. Hän tuntuu harrastaneen seksiä vanhan sanonnan mukaan "ikään ja sukupuoleen katsomatta". Sitä hän teki nuorten seminaarilaisten kanssa, mutta toisaalta hän ylläpiti useita naispuolisia rakastajattaria, joista ainakin parin kanssa hänellä oli lapsia. (Eräälle naiselle hän selitti useat poissaolonsa johtuviksi tehtävistään CIA:n agenttina!) Tätä kaikkea hän teki vielä hyvin korkeassa iässä. Kirkon antamat tiedot kertovat vielä muista vakavista moraaliseita hairahduksista, mutta eivät täsmennä, mikä oli kyseessä. Jotkut tietolähteet kertovat huumeista.
Epäilyksi Macielia kohtaan syntyi jo varhain, ja 1988 eräät hänen uhrinsa esittivät viralliset syytökset seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Pitkään aikaan ei kuitenkaan tapahtunut mitään. Vielä 2001 Johannes Paavali II pidätytti juhlajumanpalveluksen Macielin kunniaksi. Paavi Wojtylan kerrotaan pitäneen Macielia suuressa arvossa, ja paavin lähipiirissä oli Macielin ystäviä - en väitä että pedofiliassa. Joka tapauksessa joko paavin tai hänen sihteerinsä ja muiden lähipiiriläisten korvat eivät halunneet kuulla Macielin arvostelua. Ratzingerin suhtautuminen oli tiettävästi toinen. Benedictuksen aikana juttu nostettiin julkisuuteen ja 2006 Maciel siirrettiin luostariin miettimään syntejään ja harjoittamaan katumusta, siellä hän myös kuoli 2008. Rangaistuksen lievyyteen vaikutti Macielin korkea ikä, hän oli kuollessaan 88-vuotias.
Asia on kuitenkin elossa. Veljeskuntaa johtavat yhä Macielin aikaiset arvohenkilöt, joista useimmat olivat hänen ystäviään. Nämä ovat pitäneet järjestön sisällä yhä yllä kuvaa virheettömästä perustajasta. Monet haluaisivat tarkastella myös näiden miesten tietoa tai osallisuutta Macielin toimissa, vaikka suoranaisia todisteita näistä ei olekaan. Vatikaani lähettikin erityisen viisimiehisen piispakomission tutkimaan Legioonalaisia. Paavi on juuri äskettäin saanut ryhmän raportin, ja hänen kannanottojaan odotetaan lähiaikoina. Tarkastuksen jälkeen sääntökunta on tosin tunnustanut entisen johtajan rikkeet ja luvannut tulevaisuudessa noudattaa "lapsen tottelevaisuudella" paavin määräyksiä.
venerdì 16 aprile 2010
Potku ja pallo
Yksi asia, jota ei voi olla huomaamatta Italiassa, on ylenmääräinen jalkapalloinnostus, tekisi mielei sanoa, että hetkellisesti jopa hulluus. Calcio, "potkupallo" (sanahan merkitsee "potkua"), on oikeastaan ainoa urheilulaji, josta ns. kadunmies välittää. Täällä ilmestyy ainakin pari päivittäistä urheilulehteä (Corriere dello Sport ja Gazzetta dello Sport). Niiden nimissä voisi kyllä vaihtaa sanan "sport, urheilu, sanaksi "calcio". Noin parin kymmenen sivun julkaisuista yksi, joskus kaksi sivua käsittelee jotakin muuta urheilulajia, loput kaikki jalkapalloa.
Roomassa valmistaudutaan parhaillaan ehkä tunteet korkeimmalle kohottavaan kauden tapahtumaan paikallisjoukkueiden, punakeltaisen Roman ja sinivalkoisen Lazion kohtaaamiseen. Näistä saman kaupungin joukkueiden välisistä otteluista käytetään englannistra lainattua termiä "derby".
Rooma lienee katsottava suosikiksi, sillä se on tällä hetkellä koko sarjan johdossa, tosin täpärästi, ja toiveet sen kannattajien keskuudessa Italian mestaruuden saavuttamisesta ovat korkealla. Lazio ei tällä kaudella ole menestynyt yhtä hyvin. Milanossakin on kaksi paikalliskilpailijaa ylimmällä tasolla, Milan ja Inter. Torinostakin oli ennen kaksi joukkuetta pääsarjassa , mutta Torino on miltei kokonaan lopettanut toiminta ja mestaruudesta kamppailee enää Juventus.
Tämä innostus omaan joukkueeseen - vaikak sen miehet olisivatkin vaikka mistä haalittuja palkkasotureita - ja erityisesti kiivas saman seudun toisen joukkueen vastustaminen ovat vanhaa perua, etenkin Roomassa. Keisariajalla antiikin roomalaisten harrastus keskittyi kilpa-ajoihin ja ns. kilpa-ajopuolueisiin, pysyviin talleihin, joiden määrä ajan myötä supistui lopulta kahdeksi. 300-luvun historioitsija Ammianus Marcellinus arvosteli Rooman kaupungin asukkaita: "Heille Circus Maximus on sekä temppeli että koti, niin kokoontumispaikka kuin toiveiden täyttymys. He kerääntyvät toreille, tienristeyksiin ja kaduille ja väittelevät kiivaasti tämän tai tuon puolueen puolesta." Myöhäisantiikin aikana näiden "puolueiden" kannattajat aiheuttivat mellakoita, jopa kapinaa Roomassa ja Konstantinopolissa.
Miksi nämä ryhmät mellakoivat ja taistelivat keskenään? Vanhempi tutkimus löysi taustalta syviä syitä: erilaisia poliittisia ja ennen kaikkea uskonnollisia käsityksiä. Ehkä tunnetuuin uudempi kilpa-ajopuolueiden tutkija Avril Cameron ei sen sijaan havaitse merkittäviä eroja kannattajien sosiaalisessa statuksessa tai poliittis-uskonnollisissa mielipiteissä. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että muinaiset urheiluentusiastit toimivat samantapaisista syistä kuin nykyajan jalkapallohuligaanit.
Tampereella se väki, joka seuraa jääkiekkoa, jakautuu selvästi Tapparan ja Ilveksen kannattajiin. (En toki syytä kumpaakaan ryhmää minkäänlaisesta huliganismista.) Muistaakseni joku sosiologi tutki näitä kannattajia. Mitään selkeitä eroja poliittisen taustan, sosiaalisen aseman tai varakkuuden suhteen ei löytynyt. Myöskään asuinpaikka ei tuntunut vaikuttavan - vaikka monelle tamperelaiselle se, asuuko kosken länsi- tai itäpuolella onkin yllättävän tärkeätä.
Entä nyky-Roomassa? Joitakin eroja ollaan uskottu havaitun, mutta ne eivät ole absoluuttisia. Laziolla on ajoittain ollut oikeistolainen maine, vaikka tuskinpa Romaakaan voi järin vasemmistolaisena pitää. Roman kannattajissa on joitakin tunnettuja oikeiston poliittisia hahmoja, samoin Laziota fanittavat eräät keskusta-vasemmiston nimimiehet. Kieltämättä vanhassa käsityksessä Lazion oikeistolaisuudessa on jonkin verran perää. Ainakin entinen Lazion maakunnan kuvernööri Storace, joka erosi maltillistuneesta AN-puolueesta perustaen oman äärioikiestolaisen ryhnmän, lausui kuolemattoman mietelmän suhteestaan vastapuoleen: "Meglio frocio che romanista", mieluummin homo kuin Roman kannattaja.
Asuinpaikalla näyttää olevan kannatuksen jakautumisessa merkitystä. 1980-luvulla sen saivat kokea suomalaiset arkeologit, jotka asuivat eräällä varsin proletaarisella alueella Roomassa. Roma oli tuolloin voittanut "scudetton", Italian mestaruuden, ja sitä juhlittiin Rooman keskustassa riemukkaasti. Kun suomalaiset palasivat kotikonnulle ja yrittivät jatkaa juhlintaa, ei paikallisilla juuri ollut halua siihen. Kysymykseen hiljaisuuden syystä tuli lakoninen vastaus: "Me olemme täällä Lazion kannattajia".
Jalkapalloon liittyy toinenkin uutinen. Kesän maailmanmestaruuskilpailuihin Etelä-Afrikassa osallistuva Italian maajoukkue käyttää valmistautumisessa apunaan ns. alppimajaa tai itse asiassa useampia, siis paikkoja, joissa ilmanpaine on samalla tasolla kuin Etelä-Afrikan ylängöillä. Monessa maassahan tämä keino kunnon parantamiseksi ja uusiin olosuhteisiin sopeuttamiseksi on kielletty - Italiassa ei. Muistamme, kuinka kiivaasti vietävän norjalaiset - joilla on mahdollisuus korkean paikan leireilyyn omassa maassaan - ryhtyivät vaStustamaan Suomen alppimajaa eli yritystä kekSiä alppileireille kotimainen vastine.
Vielä yksi uutinen lähilajista: Italiassa rugby on nousussa. Maajoukkue on päässyt pelaamaaan "Kuuden maan turnauksessa", johon osallistuvat Euroopan perinteisesti parhaat maat (Brittein saarten joukkueet ja Ranska). Italia voitti kotonaan Skotlannin. Rugbyistit ovat päässeet esiintymänä jopa johonkin mainokseen. (Olen muuten pitkälle ihmetellyt miksei rugby ole levinyt Suomeen. Sehän olisi jääkiekkokansalle hycä kesälaji. Toiseksi siinä lähelle maailman huippua pääseminen on varmaan helpompaa kuin monessa muussa lajissa.)
Roomassa valmistaudutaan parhaillaan ehkä tunteet korkeimmalle kohottavaan kauden tapahtumaan paikallisjoukkueiden, punakeltaisen Roman ja sinivalkoisen Lazion kohtaaamiseen. Näistä saman kaupungin joukkueiden välisistä otteluista käytetään englannistra lainattua termiä "derby".
Rooma lienee katsottava suosikiksi, sillä se on tällä hetkellä koko sarjan johdossa, tosin täpärästi, ja toiveet sen kannattajien keskuudessa Italian mestaruuden saavuttamisesta ovat korkealla. Lazio ei tällä kaudella ole menestynyt yhtä hyvin. Milanossakin on kaksi paikalliskilpailijaa ylimmällä tasolla, Milan ja Inter. Torinostakin oli ennen kaksi joukkuetta pääsarjassa , mutta Torino on miltei kokonaan lopettanut toiminta ja mestaruudesta kamppailee enää Juventus.
Tämä innostus omaan joukkueeseen - vaikak sen miehet olisivatkin vaikka mistä haalittuja palkkasotureita - ja erityisesti kiivas saman seudun toisen joukkueen vastustaminen ovat vanhaa perua, etenkin Roomassa. Keisariajalla antiikin roomalaisten harrastus keskittyi kilpa-ajoihin ja ns. kilpa-ajopuolueisiin, pysyviin talleihin, joiden määrä ajan myötä supistui lopulta kahdeksi. 300-luvun historioitsija Ammianus Marcellinus arvosteli Rooman kaupungin asukkaita: "Heille Circus Maximus on sekä temppeli että koti, niin kokoontumispaikka kuin toiveiden täyttymys. He kerääntyvät toreille, tienristeyksiin ja kaduille ja väittelevät kiivaasti tämän tai tuon puolueen puolesta." Myöhäisantiikin aikana näiden "puolueiden" kannattajat aiheuttivat mellakoita, jopa kapinaa Roomassa ja Konstantinopolissa.
Miksi nämä ryhmät mellakoivat ja taistelivat keskenään? Vanhempi tutkimus löysi taustalta syviä syitä: erilaisia poliittisia ja ennen kaikkea uskonnollisia käsityksiä. Ehkä tunnetuuin uudempi kilpa-ajopuolueiden tutkija Avril Cameron ei sen sijaan havaitse merkittäviä eroja kannattajien sosiaalisessa statuksessa tai poliittis-uskonnollisissa mielipiteissä. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että muinaiset urheiluentusiastit toimivat samantapaisista syistä kuin nykyajan jalkapallohuligaanit.
Tampereella se väki, joka seuraa jääkiekkoa, jakautuu selvästi Tapparan ja Ilveksen kannattajiin. (En toki syytä kumpaakaan ryhmää minkäänlaisesta huliganismista.) Muistaakseni joku sosiologi tutki näitä kannattajia. Mitään selkeitä eroja poliittisen taustan, sosiaalisen aseman tai varakkuuden suhteen ei löytynyt. Myöskään asuinpaikka ei tuntunut vaikuttavan - vaikka monelle tamperelaiselle se, asuuko kosken länsi- tai itäpuolella onkin yllättävän tärkeätä.
Entä nyky-Roomassa? Joitakin eroja ollaan uskottu havaitun, mutta ne eivät ole absoluuttisia. Laziolla on ajoittain ollut oikeistolainen maine, vaikka tuskinpa Romaakaan voi järin vasemmistolaisena pitää. Roman kannattajissa on joitakin tunnettuja oikeiston poliittisia hahmoja, samoin Laziota fanittavat eräät keskusta-vasemmiston nimimiehet. Kieltämättä vanhassa käsityksessä Lazion oikeistolaisuudessa on jonkin verran perää. Ainakin entinen Lazion maakunnan kuvernööri Storace, joka erosi maltillistuneesta AN-puolueesta perustaen oman äärioikiestolaisen ryhnmän, lausui kuolemattoman mietelmän suhteestaan vastapuoleen: "Meglio frocio che romanista", mieluummin homo kuin Roman kannattaja.
Asuinpaikalla näyttää olevan kannatuksen jakautumisessa merkitystä. 1980-luvulla sen saivat kokea suomalaiset arkeologit, jotka asuivat eräällä varsin proletaarisella alueella Roomassa. Roma oli tuolloin voittanut "scudetton", Italian mestaruuden, ja sitä juhlittiin Rooman keskustassa riemukkaasti. Kun suomalaiset palasivat kotikonnulle ja yrittivät jatkaa juhlintaa, ei paikallisilla juuri ollut halua siihen. Kysymykseen hiljaisuuden syystä tuli lakoninen vastaus: "Me olemme täällä Lazion kannattajia".
Jalkapalloon liittyy toinenkin uutinen. Kesän maailmanmestaruuskilpailuihin Etelä-Afrikassa osallistuva Italian maajoukkue käyttää valmistautumisessa apunaan ns. alppimajaa tai itse asiassa useampia, siis paikkoja, joissa ilmanpaine on samalla tasolla kuin Etelä-Afrikan ylängöillä. Monessa maassahan tämä keino kunnon parantamiseksi ja uusiin olosuhteisiin sopeuttamiseksi on kielletty - Italiassa ei. Muistamme, kuinka kiivaasti vietävän norjalaiset - joilla on mahdollisuus korkean paikan leireilyyn omassa maassaan - ryhtyivät vaStustamaan Suomen alppimajaa eli yritystä kekSiä alppileireille kotimainen vastine.
Vielä yksi uutinen lähilajista: Italiassa rugby on nousussa. Maajoukkue on päässyt pelaamaaan "Kuuden maan turnauksessa", johon osallistuvat Euroopan perinteisesti parhaat maat (Brittein saarten joukkueet ja Ranska). Italia voitti kotonaan Skotlannin. Rugbyistit ovat päässeet esiintymänä jopa johonkin mainokseen. (Olen muuten pitkälle ihmetellyt miksei rugby ole levinyt Suomeen. Sehän olisi jääkiekkokansalle hycä kesälaji. Toiseksi siinä lähelle maailman huippua pääseminen on varmaan helpompaa kuin monessa muussa lajissa.)
Iscriviti a:
Post (Atom)