Roomassa on iltaisin rauhallista, normaalisti täysistä ravintoloista löytyy vapaita paikkoja, näköalapaikoilla kulkee vain muutamia ihmisiä. Erityisesti maanantai-ilta oli miellyttävän rauhaisa. Syy tähän on tietenkin jalkapallo. Suuri osa italialaisista - ja luultavasti vielä suurempi osa kovaäänisimmistä - istuu tiiviisti televisioidensa ääressä katsomassa maailmanmestaruuskisoja. Tämä illan tietyn osan rauhallisuus saa jalkapallosta innostumattomatkin kiittämään kisojen vaikutusta.
Äänen puuttuminen kaupungissa johtuu lisäksi siitä, että Italia on pelannut vain kerran eikä siinä juuri maaleilla juhlinut. Maanantain pelin tulos oli, kuten luonnollisesti tiedätte, tasapeli 1 - 1 Paraguayn kanssa. Ei siis maalien synnyttämiä ilonhuutoja eikä voittopelin aiheuttamaa karnevaalitunnelmaa ottelun jälkeen.
Kumminkin italialaiset tuntuivat olevan jotakuinkin tyytyväisiä. Tänä vuonna ei jalkapallomaajoukkueelta nimittäin ole odotettu kovin paljon. Pelit ovat menneet korkeintaan kohtalaisesti, muutama avainpelaaja on loukkaantunut, joukkueen nuorentaminen on kesken. Niin asiantuntijat kuin suuri yleisö ovat kuitenkin toiveikkaita. Italian päävalmentaja Marcello Lippi jopa kehui joukkueensa peliä ja uskoi jatkon sujuvan yhä paremmin. Totta tietysti on, että Italia hallitsi peliä, vaikka maalit jäivätkin puuttumaan. Ja aikaisemmissakin kisoissa Italian joukkue on monasti aloittanut vaisusti, mutta päässyt loppujen lopuksi turnauksissa pitkälle. Italian pelaajista monet ovat konkareita, vaikkei joukkue enää olekaan keski-iältään vanhin, ja kestää tovin ennen kuin he pääsevät turnaustunnelmaan.
Italian politiikkaa voi verrata italialaiseen jalkapalloon - vai olisiko se sittenkin päinvastoin. Törmäsin tähän puolivakavaan vertailuun lukiessani Marco Damilanon juttua L`Espresso-lehden nettisivuilta. Siinä lähtökohtana olivat yhtäläisyydet ns. catenaccion ja kristillisdemokraattien politiikan välillä. Vertaus ei ole uusi, Damilanokin siteeraa paria aikaisempaa kirjoittajaa. Myönnän, että tätä jännittävää oivallusta en ole itse ennen huomannut.
Catenacciolla (suomeksi "salpa") tarkoitetaan sitä luunkovaan puolustukseen perustunutta pelitapaa, jota Italian maajoukkue ja suuret seurajoukkueetkin käyttivät 1960- ja 1970-luvuilla, ehkä jo aiemminkin, joka tapauksessa kauan. Tärkeintä oli pitää oma maali puhtaana, sumputtaa vastustaja, pitää palloa hallussa hyökkäämättä uskaliaasti. Hyökkäyksiin lähdettiin vain kun tulos näytti varmalta - tai sitten pelin viime minuuteilla, jos lopputulos ei ollut selvä. Peli oli siis äärimmäisen varovaista ja katsojien kannalta tylsää. Puolustajat olivat tärkeämpiä kuin hyökkääjät, kollektiivi tärkeämpi yksityisiä tähtiä. Se oli kymmeniä vuosia Italian maajoukkueen pelitapa.
Sille löytyy siis vastine Italian politiikasta. Catenaccio oli ensimmäisen tasavallan ja erityisesti kristillisdemokraattisuuden jalkapalloversio, yritys muuntaa catenaccio poliittiseksi valtasysteemiksi. "Puolustuksellisuus on demokristiaanisen hallinnon jalkapallovastine." Hallinnon oli vaikea tehdä peliä, mutta se oli loistava kun sitä vastaan hyökättiin. Ideana oli puolustautua, ei riskeerata paljon mitään, liikkua mahdollisimman vähän, odottaa, että vastustaja tekee virheen. DC:n oli varottava virheitä, pidettävä palloa eikä annettava sitä kommunisteille tai monarkisteille, USA:lle tai Vatikaanille. Toisaalta se pystyi oikein ajoitetuilla vastahyökkäyksillä voittamaan "viriilimmät" vastapoolit, kommunisteja ei kuitenkaan täysin. Poliittisesti: ei muutosta vaan sopeutumista. Toisaalta kommunistienkin politiikasta voi halutessaan löytää samoja piirteitä esimerkiksi 1970-80-luvuilla.
Entä nykyinen peli? Berlusconin peli on ilman muuta hyökkäysvoittoista; mutta onko se tuonut maaleja? Ja vasemmisto-oppositio, Demokraattinen puolue ja muut tuntuvat pelaavan catenaccioa odottaen, että nykyinen hallituskokoomus tekee virheitä tai peräti hajoaa. Lisäksi näyttää siltä, että vastahyökkäysmahdollisuuksien tullessa ei yhteisymmärrystä vastustajan maalin sijainnista synny.
Jälkisanat: Tämän blogin luonnos joutui lepäämään pari päivää. Jalkapallorintamalla merkittävin muutos Italian osalta on (paitsi ykkösmaalivahti Buffonilta löytynyt tyrä, joka pitää hänet luultavasti poissa lopuista turnauksen peleistä) lisääntynyt usko omien menestykseen. Tätä ei ole aiheuttanut mikään uusi onnistuminen tai löytynyt salainen ase, vaan se että miltei kaikki voittajakandidaatit ovat pelanneet huonosti ja tehneet virheitä! Niitä siis välttämään.
giovedì 17 giugno 2010
lunedì 7 giugno 2010
Isä Aurinkoinen
Viime päivinä tuntuu pysyvä hymynvirne jälleen palanneen Silvio Berlusconin kasvoille. Tosin kesäkuun 2. päivän suuren sotilasparaatin aikana hymy näytti päälleliimatulta, aivan kuin presidente del consiglio olisi saanut lääkepistoksia, jotka pitivät suupielet ylhäällä. Mutta syytä hymyyn oli: hallituksen budjettileikkaukset menivät eteenpäin. Talousministeri Tremontin väliaikainen yliote Cavalierestä näytti sekin jo menneisyydeltä, kun vastalauseet hallituksen sisältä siirsivät oikeudet määrätä leikkausten tarkat kohteet talousministeriltä ministeriöille (ja pääministerille).
Berlusconiin ei tunnu vaikuttavan pysyvästi mikään. Sen jälkeen kun "Milanon tuomiokirkko hyökkäsi hänen kimppuunsa" (so. hän sai leukaansa osuman häntä kohti heitetystä kirkon pienoismallista), hymy hyytyi joksikin aikaa, samoin nyt talouskriisin johdosta muutamaksi päiväksi. Muuten mikään ei näy tarttuvan, vaan kimpoaa pois teflonpääministeristä.
Berlusconin taito pysyä pinnalla ja ennen kaikkea hänen kansansuosionsa ovat suomalaisille ja monille muillekin ulkoa Italiaa tarkkaileville ihmetyksen aihe. Kuinka aika simppeliä populismia edustava, vanha, harvahiuksinen ja jo hieman pullea herra pystyy pysymään vallassa ja pomppaamaan yhä uudestaan valtaan.
Kansansuosiota ei tule kuitenkaan yliarvioida. Tällä hetkellä gallupien mukaan hänen puolueensa kannatus on noin 33 %, ja sen kannattajistakaan osa ei ole varsinaisia berlusconilaisia. Henkilökohtainen kannatuskin on tällä hetkellä tippunut vähän yli 40 prosenttiin. Berlusconin vastustajia ja häneen neutraalisti suhtautuvia on runsaasti. Itse voisin sanoa hänestä samalla tavalla kuin aiemmin George W. Bushista: "Berlusconin kannattajia on kuulemma paljon, mutta henkilökohtaisesti en ole tavannut ketään häntä äänestänyttä". - Tai ainakaan ketään, joka sen olisi tunnustanut.
Berlusconi-ilmiötä ovat toki pohtineet monet niin Italiassa kuin muuallakin. Ja tietysti tekijöinä ovat henkilökohtaiset ominaisuudet, Italian politiikan erityispiirteet, tietyn äänestäjäpopulaation toiveet sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne.
Hauskan vertauksen esittää nykyinen Demokraattisen puolueen senaattori, entinen kristillisdemokraaatti Marco Follini: kun muut poliitikot tarjoavat tylsää mustavalkoista, Berlusconi antaa tulla Technicoloria, suurta kertomusta, lupauksia ja illuusioita. Muiden sanoma on kuvausta politiikan kompleksisuudesta ja vaikeista vaihtoehdoista - mikä pahinta, sanoma on usein muodoltaankin vaikeatajuista. Berlusconi on suuri yksinkertaistaja. Antamatta ideologioiden tai liian raskaiden ajatusten häiritä Berlusconi on esittänyt yksinkertaista sanomaa - joka tosin ei ole pysynyt aina samana.
Hän on paradoksaalisesti pystynyt yhdistämään suuresti vastakohtaiset roolit. Hän esittäytyy uudistajana, mutta samalla kertaa vetoaa äänestäjäkunnan konservatiivisiin vaistoihin ja ennakkoluuloihin. Hän on valtionjohtaja, joka kuitenkin on valtiota vastaan, esimerkiksi selittäessään veronkierron ja jopa veropetokset moraalisiksi teoiksi, kun valtio vaatii liikaa. Hän hallitsee suurta mediaimperiumia ja on ollut lähes koko tämän vuosituhannen vallassa, mutta esittää silti itsensä establishmentin uhrina: tuomarikunnan ja median syyttä vainoamana, epäluotettavien liittolaisten pettämänä, vanhentuneiden säädösten toiminnasta estämänä.
Berlusconin valta mediaan on luonnollisesti tärkeä tekijä hänen suosionsa rakentamisessa. Tätä valtaa ollaan jatkuvasti lisäämässä hänen omistamiensa medioiden ohella myös RAI:n, yhteiskunnan omistaman radio- ja televisoyhtiön ohjelmissa. Berlusconi näyttäytyy joka päivä uutisissa sopivan optimistisena ja hymyilevänä. Hallituskokoomuksen edustajat saavat jokseenkin kaiken tilan jne. Ja illan päätteeksi Berlusconin mielijournalisti Bruno Vespa (vuosipalkka 1,2 miljoonaa euroa) selittää keskusteluohjelmassaan kaikki Cavalieren toimet parhain päin. Tämä ei kuitenkaan ole kylliksi, uudessa keskustelukirjassa (toimittajana kukapa muu kuin Bruno Vespa) Berlusconi jälleen puuttuu siihen epäkohtaan Italian demokratiassa, että valtion televisiokanavilla voidaan arvostella hallitusta ja jopa pääministeriä!
Ehkä vielä suurempi vaikutus kuin suoranaisella propagandalla on sillä, että televisiokanavat ja muu berlusconilainen media ovat osaltaan tehneet politiikasta ei-poliittista, ovat henkilökohtaistaneet sen. Enää suuret kansanliikkeet (ennen kaikkea kristillisdemokraatit ja kommunistit) eivät tee politiikkaa niin kuin ensimmäisessä tasavallassa, vaan sitä tekevät "yksinäiset ratsastajat". Jopa uudessa vaalilainsäädännössä tämä näkyy: maakunnissa ja kunnissa vaalien pääasia on äänestää tiettyä henkilöä kuvernööriksi tai pormestariksi, ei enää äänestää tiettyä puoluetta tai yhteiskunnallista suuntausta.
Varsinkin Berlusconi on pystynyt tekemään elämäkerrastaan ja yksityiselämästään osan politiikkaansa. Huonotkin vitsit lisäävät hänen kansanomaisuuttaan. Lapsukset tiedoissa pikemmin lähentävät häntä äänestäjäkuntaan, joka tietää ja välittää yhtä vähän sanokaamme suomalaisesta ruuasta tai puukirkoista.
Tärkeintä on, että Berlusconi on löytänyt kaikupohjaa suuresta osasta kansa. Cavaliere on pystynyt tulemaan poliittiseksi ja myös emotionaaliseksi johtajaksi sille osalle italialaisia, jotka eivät luota valtioon ja vielä vähemmän politiikkaan. Nämä, joista suurinta osaa voisi kutsua passiivisesti oikeistolaisiksi pikkuporvareiksi, ovat tunteneet itsensä ensimmäisen tasavallan lopun jälkeen orvoiksi ja eksyneiksi. Suuri osa vastaavasta ryhmästä äänesti aikoinaan kristillisdemokraatteja - ehkä olematta silti kristillisdemokraatteja.
Italian ns. ensimmäinen tasavalta oli keskustan ja vasemmiston valtakunta. Vasemmisto ja keskusta (kommunistit ja kristillisdemokraatit) taistelivat keskenään, mutta heitä yhdistivät tietyt asiat: antifasismi, tasavaltalaisuus ja tasavallan perustuslaki, tietty pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Oikeisto, jota rankaisi fasismin muisto, oli voisimme sanoa kulttuurisessa pannassa. Oikeistoa oli, ja sitä oli runsaasti myös kristillisdemokraattien sisällä, mutta se oli paljolti näkyvän julkisuuden ulkopuolella. Oikeistolaiset äänestivät kristillisdemokraatteja, koska nämä pystyivät patoamaan kommunismin uhan, ja oikeistolaiset joutuivat samalla hyväksymään joukon uudistuksia ja keskustalaisen politiikan tämän patoamisen keinoina.
Neuvostoblokin kaatuminen ja toisaalta Italian ensimmäisen tasavallan loppu muuttivat tilanteen: ei ollut kommunismin uhkaa ja toisaalta järjestäytyneet massapuolueet olivat joko kaatuneet tai ainakin vähentyneet voimassa. Tähän tyhjiöön Berlusconin personoitunut sanoma sopi. Oikeisto pystyi nyt tulemaan esiin, se vapautui pitkästä liepehellisyydestään ja ryhtyi esittämään omaa käsitystään maan vaiheista ja politiikasta. Tämä oikeisto ei ole fasistista, jos kohta on koskaan ollutkaan, mutta sen käsitys demokratiasta on johtajavaltainen, autoritaarinen ja hienolla sanalla plebiscitaarinen, sellainen jossa johtaja ja hänen kansansa yhdistyvät ilman mitään institutionaalisia välikäsiä. Huomattakoon, että Berlusconin puolueen nimi on Il Popolo della Libertà, Vapauden kansa. Puolueen säännöt ovat huomattavan johtajavaltaiset. Myös pääministerinä - joka on hänen mielestään suoraan kansan valitsema! - Berlusconi vaatii itselleen oikeutta valita ja erottaa ministerinsä ja antaa näille velvoittavia määräyksiä.
Berlusconiin ei tunnu vaikuttavan pysyvästi mikään. Sen jälkeen kun "Milanon tuomiokirkko hyökkäsi hänen kimppuunsa" (so. hän sai leukaansa osuman häntä kohti heitetystä kirkon pienoismallista), hymy hyytyi joksikin aikaa, samoin nyt talouskriisin johdosta muutamaksi päiväksi. Muuten mikään ei näy tarttuvan, vaan kimpoaa pois teflonpääministeristä.
Berlusconin taito pysyä pinnalla ja ennen kaikkea hänen kansansuosionsa ovat suomalaisille ja monille muillekin ulkoa Italiaa tarkkaileville ihmetyksen aihe. Kuinka aika simppeliä populismia edustava, vanha, harvahiuksinen ja jo hieman pullea herra pystyy pysymään vallassa ja pomppaamaan yhä uudestaan valtaan.
Kansansuosiota ei tule kuitenkaan yliarvioida. Tällä hetkellä gallupien mukaan hänen puolueensa kannatus on noin 33 %, ja sen kannattajistakaan osa ei ole varsinaisia berlusconilaisia. Henkilökohtainen kannatuskin on tällä hetkellä tippunut vähän yli 40 prosenttiin. Berlusconin vastustajia ja häneen neutraalisti suhtautuvia on runsaasti. Itse voisin sanoa hänestä samalla tavalla kuin aiemmin George W. Bushista: "Berlusconin kannattajia on kuulemma paljon, mutta henkilökohtaisesti en ole tavannut ketään häntä äänestänyttä". - Tai ainakaan ketään, joka sen olisi tunnustanut.
Berlusconi-ilmiötä ovat toki pohtineet monet niin Italiassa kuin muuallakin. Ja tietysti tekijöinä ovat henkilökohtaiset ominaisuudet, Italian politiikan erityispiirteet, tietyn äänestäjäpopulaation toiveet sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne.
Hauskan vertauksen esittää nykyinen Demokraattisen puolueen senaattori, entinen kristillisdemokraaatti Marco Follini: kun muut poliitikot tarjoavat tylsää mustavalkoista, Berlusconi antaa tulla Technicoloria, suurta kertomusta, lupauksia ja illuusioita. Muiden sanoma on kuvausta politiikan kompleksisuudesta ja vaikeista vaihtoehdoista - mikä pahinta, sanoma on usein muodoltaankin vaikeatajuista. Berlusconi on suuri yksinkertaistaja. Antamatta ideologioiden tai liian raskaiden ajatusten häiritä Berlusconi on esittänyt yksinkertaista sanomaa - joka tosin ei ole pysynyt aina samana.
Hän on paradoksaalisesti pystynyt yhdistämään suuresti vastakohtaiset roolit. Hän esittäytyy uudistajana, mutta samalla kertaa vetoaa äänestäjäkunnan konservatiivisiin vaistoihin ja ennakkoluuloihin. Hän on valtionjohtaja, joka kuitenkin on valtiota vastaan, esimerkiksi selittäessään veronkierron ja jopa veropetokset moraalisiksi teoiksi, kun valtio vaatii liikaa. Hän hallitsee suurta mediaimperiumia ja on ollut lähes koko tämän vuosituhannen vallassa, mutta esittää silti itsensä establishmentin uhrina: tuomarikunnan ja median syyttä vainoamana, epäluotettavien liittolaisten pettämänä, vanhentuneiden säädösten toiminnasta estämänä.
Berlusconin valta mediaan on luonnollisesti tärkeä tekijä hänen suosionsa rakentamisessa. Tätä valtaa ollaan jatkuvasti lisäämässä hänen omistamiensa medioiden ohella myös RAI:n, yhteiskunnan omistaman radio- ja televisoyhtiön ohjelmissa. Berlusconi näyttäytyy joka päivä uutisissa sopivan optimistisena ja hymyilevänä. Hallituskokoomuksen edustajat saavat jokseenkin kaiken tilan jne. Ja illan päätteeksi Berlusconin mielijournalisti Bruno Vespa (vuosipalkka 1,2 miljoonaa euroa) selittää keskusteluohjelmassaan kaikki Cavalieren toimet parhain päin. Tämä ei kuitenkaan ole kylliksi, uudessa keskustelukirjassa (toimittajana kukapa muu kuin Bruno Vespa) Berlusconi jälleen puuttuu siihen epäkohtaan Italian demokratiassa, että valtion televisiokanavilla voidaan arvostella hallitusta ja jopa pääministeriä!
Ehkä vielä suurempi vaikutus kuin suoranaisella propagandalla on sillä, että televisiokanavat ja muu berlusconilainen media ovat osaltaan tehneet politiikasta ei-poliittista, ovat henkilökohtaistaneet sen. Enää suuret kansanliikkeet (ennen kaikkea kristillisdemokraatit ja kommunistit) eivät tee politiikkaa niin kuin ensimmäisessä tasavallassa, vaan sitä tekevät "yksinäiset ratsastajat". Jopa uudessa vaalilainsäädännössä tämä näkyy: maakunnissa ja kunnissa vaalien pääasia on äänestää tiettyä henkilöä kuvernööriksi tai pormestariksi, ei enää äänestää tiettyä puoluetta tai yhteiskunnallista suuntausta.
Varsinkin Berlusconi on pystynyt tekemään elämäkerrastaan ja yksityiselämästään osan politiikkaansa. Huonotkin vitsit lisäävät hänen kansanomaisuuttaan. Lapsukset tiedoissa pikemmin lähentävät häntä äänestäjäkuntaan, joka tietää ja välittää yhtä vähän sanokaamme suomalaisesta ruuasta tai puukirkoista.
Tärkeintä on, että Berlusconi on löytänyt kaikupohjaa suuresta osasta kansa. Cavaliere on pystynyt tulemaan poliittiseksi ja myös emotionaaliseksi johtajaksi sille osalle italialaisia, jotka eivät luota valtioon ja vielä vähemmän politiikkaan. Nämä, joista suurinta osaa voisi kutsua passiivisesti oikeistolaisiksi pikkuporvareiksi, ovat tunteneet itsensä ensimmäisen tasavallan lopun jälkeen orvoiksi ja eksyneiksi. Suuri osa vastaavasta ryhmästä äänesti aikoinaan kristillisdemokraatteja - ehkä olematta silti kristillisdemokraatteja.
Italian ns. ensimmäinen tasavalta oli keskustan ja vasemmiston valtakunta. Vasemmisto ja keskusta (kommunistit ja kristillisdemokraatit) taistelivat keskenään, mutta heitä yhdistivät tietyt asiat: antifasismi, tasavaltalaisuus ja tasavallan perustuslaki, tietty pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Oikeisto, jota rankaisi fasismin muisto, oli voisimme sanoa kulttuurisessa pannassa. Oikeistoa oli, ja sitä oli runsaasti myös kristillisdemokraattien sisällä, mutta se oli paljolti näkyvän julkisuuden ulkopuolella. Oikeistolaiset äänestivät kristillisdemokraatteja, koska nämä pystyivät patoamaan kommunismin uhan, ja oikeistolaiset joutuivat samalla hyväksymään joukon uudistuksia ja keskustalaisen politiikan tämän patoamisen keinoina.
Neuvostoblokin kaatuminen ja toisaalta Italian ensimmäisen tasavallan loppu muuttivat tilanteen: ei ollut kommunismin uhkaa ja toisaalta järjestäytyneet massapuolueet olivat joko kaatuneet tai ainakin vähentyneet voimassa. Tähän tyhjiöön Berlusconin personoitunut sanoma sopi. Oikeisto pystyi nyt tulemaan esiin, se vapautui pitkästä liepehellisyydestään ja ryhtyi esittämään omaa käsitystään maan vaiheista ja politiikasta. Tämä oikeisto ei ole fasistista, jos kohta on koskaan ollutkaan, mutta sen käsitys demokratiasta on johtajavaltainen, autoritaarinen ja hienolla sanalla plebiscitaarinen, sellainen jossa johtaja ja hänen kansansa yhdistyvät ilman mitään institutionaalisia välikäsiä. Huomattakoon, että Berlusconin puolueen nimi on Il Popolo della Libertà, Vapauden kansa. Puolueen säännöt ovat huomattavan johtajavaltaiset. Myös pääministerinä - joka on hänen mielestään suoraan kansan valitsema! - Berlusconi vaatii itselleen oikeutta valita ja erottaa ministerinsä ja antaa näille velvoittavia määräyksiä.
martedì 1 giugno 2010
Italialainen manööveri
Nyt se on sitten tullut, Italiaankin. Nimittäin talouskriisi. Berlusconin hallitus on tehnyt suuren kriisipaketin, joka leikkaa budjettia reippaasti (24 mrd euroa kahdessa vuodessa); tekoa kutsutaan italiaksi nimellä "manovra".
Tähän asti hallitus ja sen talouspoliittinen äänitorvi, ministeri Giulio Tremonti, ovat jatkuvasti kertoneet, ettei Italialla ole hätää, vaan sillä menee paremmin kuin muilla mailla, sen kohdalla kriisi taittunut ja vaarat ohi jne. (Ja monet Italiassa ovat tähän uskoneet.) Tämä kaikki, vaikka valtion velkaisuus on samaa suuruusluokkaa Kreikan kanssa. Hallituksen mukaan velkataakka kasvaa vähemmän kuin muissa EU:n maissa, mutta näyttää se kumminkin kasvaneen: kun joku aika sitten kerrottiin sen olevan 118 % kansantuotteesta, nyt näkyy myös luku 120 %.
Debatissa, jota toki Italiassakin on käyty, on usein tuotu esille Italian talouden sellaisia piirteitä, joita voidaan pitää positiivisina nykyisessä finanssikriisissä. - Eräät niistä ovat oikeastaan osoituksia Italian talouden tietystä vanhakantaisuudesta. - Kieltämättä säästämisaste on korkea, ja yksityisten kansalaisten velka kohtuullisella tasolla. Tosin yritysten velkaisuus on huomattavan korkea. Valtion velasta noin puolet on kotimaista. Tätä pidetään yleisesti vakauttavana seikkana, vaikka sen merkitys yhteisvaluutan aikana ei liene yhtä suuri kuin aikaisemmin. Eräät italialaiset keskustelijat ovat lisäksi painottaneet tavaratuotannon osuutta kansantulossa, se kun on korkeampi kuin useissa muissa kehittyneissä maissa. Toisten mielestä taas tällä ei ole ollut viime vuosien kriiseissä suurtakaan merkitystä.
Italian talouden suurin ongelma, josta hallitus kuitenkin on puhunut vähemmän, on kasvun alhainen taso (viime vuosina usein jopa negatiivinen) sekä ennen kaikkea tuottavuuden heikko kehitys. Pieni esimerkki: jos vuoden 1995 tuottavuutta merkitään luvulla sata, vuoden 2004 luku on Italiassa 104,5, mutta Yhdysvalloissa 125 ja Britanniassa 119,5.
Hallituksen pakettia on arvosteltu eri puolilta melko samoin perustein. Niin työnantajajärjestön Confindustrian kuin oppositiopuolueiden taholta on valitettu rakenteellisten uudistusten puuttumista sekä investointien vähäistä osuutta suunnitelmassa. Myös Berlusconin puolueen sisäinen oppositioryhmä, Gianfranco Finin kannattajat ovat esittäneet samansuuntaisia huomioita. Kuinka suuressa määrin tämä arvostelu muuntuu konkreettisiksi ehdotuksiksi, jää katsottavaksi.
Berlusconi on luonnollisesti torjunut arvostelun, mutta kun lukee, mitä konkreettisia toimia ohjelmaan sisältyy, arvostelu tuntuu oikeaan osuneelta. Etupäässä se on juustohöyläilyä. Veronkierron saattaminen kuriin ei oikeastaan ole mikään rakenteellinen uudistus, vaikka se onnistuessaan tuokin rahaa valtion kassaan. Hallitus ylpeilee siitä, että paketti ei koske italialaisten kukkaroon eikä sisällä veronkorotuksia. Kuitenkin kun maakuntien ja provinssien saamaa rahoitusta leikataan miljardeilla, tämä ei johda ainoastaan byrokratian karsimiseen paikallistasolla, vaan yhdessä hallituksen aikaisempien toimien kanssa se vaikuttaa suoraan kansalaisten hyvinvointiin, sillä terveys- ja sosiaalipalvelut ovat suureksi osaksi paikallisesti rahoitettuja. Luultavasti etelää leikkaukset koskettavat eniten. Ja ainakin yhden ryhmän taskuille ollaan menossa,valtion palveluksessa olevat tulevat jäämään vaille palkankorotuksia vuoteen 2013 asti.
Pakettiin sisältyy pieniä eriä, joiden hyöty voi jäädä kyseenalaiseksi. Matkailijoita varmaan ilahduttaa ehdotus, jonka mukaan Roomassa hotellihintoihin tulee 10 euron lisämaksu. Kun tuntee Rooman yleisen hintatason ja hotellihinnat erikseen, voi miettiä ajatuksen mielekkyyttä. "Manovraan" sisältyi alun perin suuri kulttuuribudjetin supistus, esim. 232 kulttuurijärjestöä olisi jäänyt ilman valtionapua. Tämä oli liikaa jopa kulttuuriministerille, joka on tähän asti tunnettu määrärahojen leikkaajana. Niinpä supistusvaatimuksia alennettiin puolella, ja ministeriö saa itse valita leikkausten kohteet.
"Manovra" on luultavasti muuttanut hallituksen voimasuhteita. Talousministeri Tremontin panos samoin kuin asema ovat vahvistuneet. Tosin kun pakettia esiteltiin, Berlusconi ja Tremonti esiintyivät yhdessä, ja talousministeri muisti joka vaiheessa ilmoittaa Cavalieren itse olleen kaikkea suunnittelemassa. Mutta Berlusconin olemus ja ilmeet sekä tietty ylimalkaisuus asiassa viestittivät, kuka oli paketin todellinen tekijä. Berlusconin televisoesiintymiset kriisipaketin osalta ovat olleet lyhyitä ja hieman vaisuja, eivätkä hänen vitsinsä tavoittaneet elinkeinoelämän eliittiä Confindustrian kokouksessa.Tosin Berlusconi ei ennenkään ole loistanut talouspolitiikan hahmottelijana, finanssipolitiikasta puhumattakaan, vaikka menestynyt käytännön suurliikemies onkin.
Oikeastaan kaikki ovat samaa mieltä siitä, että "jotain täytyis tehdä". Italian ammattiyhdistysten keskusliitoista vasemmistolainen CGIL on järjestämässä lakkoja ja mielenosoituksia ja vaatimassa koko paketin kaatamista. (Lakkoa järjestelee myös tuomareiden ammattiliitto, kun heidän -varsin kohtuullisia - palkkojaan aiotaan leikata.) Demokraattinen puolue, vahvin oppositiopuolue, näyttää olevan asettumassa kannalle, jonka mukaan talouspolitiikaksi ei riitä paketin totaalinen vastustaminen, vaan on esitettävä vaihtoehtoisia ratkaisumalleja ja säästökohteita sekä toisaalta kannatettava hallituksen hyväksyttävissä olevia ehdotuksia. Italian presidentti Napolitano sekä valtionpankin pääjohtaja Draghi ovat arvovallallaan korostaneet "austerityn" välttämättömyyttä, mutta vaatineet enemmän elvytystä ja sosiaalisen tasapainon säilyttämistä
Tähän asti hallitus ja sen talouspoliittinen äänitorvi, ministeri Giulio Tremonti, ovat jatkuvasti kertoneet, ettei Italialla ole hätää, vaan sillä menee paremmin kuin muilla mailla, sen kohdalla kriisi taittunut ja vaarat ohi jne. (Ja monet Italiassa ovat tähän uskoneet.) Tämä kaikki, vaikka valtion velkaisuus on samaa suuruusluokkaa Kreikan kanssa. Hallituksen mukaan velkataakka kasvaa vähemmän kuin muissa EU:n maissa, mutta näyttää se kumminkin kasvaneen: kun joku aika sitten kerrottiin sen olevan 118 % kansantuotteesta, nyt näkyy myös luku 120 %.
Debatissa, jota toki Italiassakin on käyty, on usein tuotu esille Italian talouden sellaisia piirteitä, joita voidaan pitää positiivisina nykyisessä finanssikriisissä. - Eräät niistä ovat oikeastaan osoituksia Italian talouden tietystä vanhakantaisuudesta. - Kieltämättä säästämisaste on korkea, ja yksityisten kansalaisten velka kohtuullisella tasolla. Tosin yritysten velkaisuus on huomattavan korkea. Valtion velasta noin puolet on kotimaista. Tätä pidetään yleisesti vakauttavana seikkana, vaikka sen merkitys yhteisvaluutan aikana ei liene yhtä suuri kuin aikaisemmin. Eräät italialaiset keskustelijat ovat lisäksi painottaneet tavaratuotannon osuutta kansantulossa, se kun on korkeampi kuin useissa muissa kehittyneissä maissa. Toisten mielestä taas tällä ei ole ollut viime vuosien kriiseissä suurtakaan merkitystä.
Italian talouden suurin ongelma, josta hallitus kuitenkin on puhunut vähemmän, on kasvun alhainen taso (viime vuosina usein jopa negatiivinen) sekä ennen kaikkea tuottavuuden heikko kehitys. Pieni esimerkki: jos vuoden 1995 tuottavuutta merkitään luvulla sata, vuoden 2004 luku on Italiassa 104,5, mutta Yhdysvalloissa 125 ja Britanniassa 119,5.
Hallituksen pakettia on arvosteltu eri puolilta melko samoin perustein. Niin työnantajajärjestön Confindustrian kuin oppositiopuolueiden taholta on valitettu rakenteellisten uudistusten puuttumista sekä investointien vähäistä osuutta suunnitelmassa. Myös Berlusconin puolueen sisäinen oppositioryhmä, Gianfranco Finin kannattajat ovat esittäneet samansuuntaisia huomioita. Kuinka suuressa määrin tämä arvostelu muuntuu konkreettisiksi ehdotuksiksi, jää katsottavaksi.
Berlusconi on luonnollisesti torjunut arvostelun, mutta kun lukee, mitä konkreettisia toimia ohjelmaan sisältyy, arvostelu tuntuu oikeaan osuneelta. Etupäässä se on juustohöyläilyä. Veronkierron saattaminen kuriin ei oikeastaan ole mikään rakenteellinen uudistus, vaikka se onnistuessaan tuokin rahaa valtion kassaan. Hallitus ylpeilee siitä, että paketti ei koske italialaisten kukkaroon eikä sisällä veronkorotuksia. Kuitenkin kun maakuntien ja provinssien saamaa rahoitusta leikataan miljardeilla, tämä ei johda ainoastaan byrokratian karsimiseen paikallistasolla, vaan yhdessä hallituksen aikaisempien toimien kanssa se vaikuttaa suoraan kansalaisten hyvinvointiin, sillä terveys- ja sosiaalipalvelut ovat suureksi osaksi paikallisesti rahoitettuja. Luultavasti etelää leikkaukset koskettavat eniten. Ja ainakin yhden ryhmän taskuille ollaan menossa,valtion palveluksessa olevat tulevat jäämään vaille palkankorotuksia vuoteen 2013 asti.
Pakettiin sisältyy pieniä eriä, joiden hyöty voi jäädä kyseenalaiseksi. Matkailijoita varmaan ilahduttaa ehdotus, jonka mukaan Roomassa hotellihintoihin tulee 10 euron lisämaksu. Kun tuntee Rooman yleisen hintatason ja hotellihinnat erikseen, voi miettiä ajatuksen mielekkyyttä. "Manovraan" sisältyi alun perin suuri kulttuuribudjetin supistus, esim. 232 kulttuurijärjestöä olisi jäänyt ilman valtionapua. Tämä oli liikaa jopa kulttuuriministerille, joka on tähän asti tunnettu määrärahojen leikkaajana. Niinpä supistusvaatimuksia alennettiin puolella, ja ministeriö saa itse valita leikkausten kohteet.
"Manovra" on luultavasti muuttanut hallituksen voimasuhteita. Talousministeri Tremontin panos samoin kuin asema ovat vahvistuneet. Tosin kun pakettia esiteltiin, Berlusconi ja Tremonti esiintyivät yhdessä, ja talousministeri muisti joka vaiheessa ilmoittaa Cavalieren itse olleen kaikkea suunnittelemassa. Mutta Berlusconin olemus ja ilmeet sekä tietty ylimalkaisuus asiassa viestittivät, kuka oli paketin todellinen tekijä. Berlusconin televisoesiintymiset kriisipaketin osalta ovat olleet lyhyitä ja hieman vaisuja, eivätkä hänen vitsinsä tavoittaneet elinkeinoelämän eliittiä Confindustrian kokouksessa.Tosin Berlusconi ei ennenkään ole loistanut talouspolitiikan hahmottelijana, finanssipolitiikasta puhumattakaan, vaikka menestynyt käytännön suurliikemies onkin.
Oikeastaan kaikki ovat samaa mieltä siitä, että "jotain täytyis tehdä". Italian ammattiyhdistysten keskusliitoista vasemmistolainen CGIL on järjestämässä lakkoja ja mielenosoituksia ja vaatimassa koko paketin kaatamista. (Lakkoa järjestelee myös tuomareiden ammattiliitto, kun heidän -varsin kohtuullisia - palkkojaan aiotaan leikata.) Demokraattinen puolue, vahvin oppositiopuolue, näyttää olevan asettumassa kannalle, jonka mukaan talouspolitiikaksi ei riitä paketin totaalinen vastustaminen, vaan on esitettävä vaihtoehtoisia ratkaisumalleja ja säästökohteita sekä toisaalta kannatettava hallituksen hyväksyttävissä olevia ehdotuksia. Italian presidentti Napolitano sekä valtionpankin pääjohtaja Draghi ovat arvovallallaan korostaneet "austerityn" välttämättömyyttä, mutta vaatineet enemmän elvytystä ja sosiaalisen tasapainon säilyttämistä
Iscriviti a:
Post (Atom)