Isä Aurinkoinen

Viime päivinä tuntuu pysyvä hymynvirne jälleen palanneen Silvio Berlusconin kasvoille. Tosin kesäkuun 2. päivän suuren sotilasparaatin aikana hymy näytti päälleliimatulta, aivan kuin presidente del consiglio olisi saanut lääkepistoksia, jotka pitivät suupielet ylhäällä. Mutta syytä hymyyn oli: hallituksen budjettileikkaukset menivät eteenpäin. Talousministeri Tremontin väliaikainen yliote Cavalierestä näytti sekin jo menneisyydeltä, kun vastalauseet hallituksen sisältä siirsivät oikeudet määrätä leikkausten tarkat kohteet talousministeriltä ministeriöille (ja pääministerille).


Berlusconiin ei tunnu vaikuttavan pysyvästi mikään. Sen jälkeen kun "Milanon tuomiokirkko hyökkäsi hänen kimppuunsa" (so. hän sai leukaansa osuman häntä kohti heitetystä kirkon pienoismallista), hymy hyytyi joksikin aikaa, samoin nyt talouskriisin johdosta muutamaksi päiväksi. Muuten mikään ei näy tarttuvan, vaan kimpoaa pois teflonpääministeristä.


Berlusconin taito pysyä pinnalla ja ennen kaikkea hänen kansansuosionsa ovat suomalaisille ja monille muillekin ulkoa Italiaa tarkkaileville ihmetyksen aihe. Kuinka aika simppeliä populismia edustava, vanha, harvahiuksinen ja jo hieman pullea herra pystyy pysymään vallassa ja pomppaamaan yhä uudestaan valtaan.

Kansansuosiota ei tule kuitenkaan yliarvioida. Tällä hetkellä gallupien mukaan hänen puolueensa kannatus on noin 33 %, ja sen kannattajistakaan osa ei ole varsinaisia berlusconilaisia. Henkilökohtainen kannatuskin on tällä hetkellä tippunut vähän yli 40 prosenttiin. Berlusconin vastustajia ja häneen neutraalisti suhtautuvia on runsaasti. Itse voisin sanoa hänestä samalla tavalla kuin aiemmin George W. Bushista: "Berlusconin kannattajia on kuulemma paljon, mutta henkilökohtaisesti en ole tavannut ketään häntä äänestänyttä". - Tai ainakaan ketään, joka sen olisi tunnustanut.


Berlusconi-ilmiötä ovat toki pohtineet monet niin Italiassa kuin muuallakin. Ja tietysti tekijöinä ovat henkilökohtaiset ominaisuudet, Italian politiikan erityispiirteet, tietyn äänestäjäpopulaation toiveet sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne.


Hauskan vertauksen esittää nykyinen Demokraattisen puolueen senaattori, entinen kristillisdemokraaatti Marco Follini: kun muut poliitikot tarjoavat tylsää mustavalkoista, Berlusconi antaa tulla Technicoloria, suurta kertomusta, lupauksia ja illuusioita. Muiden sanoma on kuvausta politiikan kompleksisuudesta ja vaikeista vaihtoehdoista - mikä pahinta, sanoma on usein muodoltaankin vaikeatajuista. Berlusconi on suuri yksinkertaistaja. Antamatta ideologioiden tai liian raskaiden ajatusten häiritä Berlusconi on esittänyt yksinkertaista sanomaa - joka tosin ei ole pysynyt aina samana.


Hän on paradoksaalisesti pystynyt yhdistämään suuresti vastakohtaiset roolit. Hän esittäytyy uudistajana, mutta samalla kertaa vetoaa äänestäjäkunnan konservatiivisiin vaistoihin ja ennakkoluuloihin. Hän on valtionjohtaja, joka kuitenkin on valtiota vastaan, esimerkiksi selittäessään veronkierron ja jopa veropetokset moraalisiksi teoiksi, kun valtio vaatii liikaa. Hän hallitsee suurta mediaimperiumia ja on ollut lähes koko tämän vuosituhannen vallassa, mutta esittää silti itsensä establishmentin uhrina: tuomarikunnan ja median syyttä vainoamana, epäluotettavien liittolaisten pettämänä, vanhentuneiden säädösten toiminnasta estämänä.


Berlusconin valta mediaan on luonnollisesti tärkeä tekijä hänen suosionsa rakentamisessa. Tätä valtaa ollaan jatkuvasti lisäämässä hänen omistamiensa medioiden ohella myös RAI:n, yhteiskunnan omistaman radio- ja televisoyhtiön ohjelmissa. Berlusconi näyttäytyy joka päivä uutisissa sopivan optimistisena ja hymyilevänä. Hallituskokoomuksen edustajat saavat jokseenkin kaiken tilan jne. Ja illan päätteeksi Berlusconin mielijournalisti Bruno Vespa (vuosipalkka 1,2 miljoonaa euroa) selittää keskusteluohjelmassaan kaikki Cavalieren toimet parhain päin. Tämä ei kuitenkaan ole kylliksi, uudessa keskustelukirjassa (toimittajana kukapa muu kuin Bruno Vespa) Berlusconi jälleen puuttuu siihen epäkohtaan Italian demokratiassa, että valtion televisiokanavilla voidaan arvostella hallitusta ja jopa pääministeriä!


Ehkä vielä suurempi vaikutus kuin suoranaisella propagandalla on sillä, että televisiokanavat ja muu berlusconilainen media ovat osaltaan tehneet politiikasta ei-poliittista, ovat henkilökohtaistaneet sen. Enää suuret kansanliikkeet (ennen kaikkea kristillisdemokraatit ja kommunistit) eivät tee politiikkaa niin kuin ensimmäisessä tasavallassa, vaan sitä tekevät "yksinäiset ratsastajat". Jopa uudessa vaalilainsäädännössä tämä näkyy: maakunnissa ja kunnissa vaalien pääasia on äänestää tiettyä henkilöä kuvernööriksi tai pormestariksi, ei enää äänestää tiettyä puoluetta tai yhteiskunnallista suuntausta.


Varsinkin Berlusconi on pystynyt tekemään elämäkerrastaan ja yksityiselämästään osan politiikkaansa. Huonotkin vitsit lisäävät hänen kansanomaisuuttaan. Lapsukset tiedoissa pikemmin lähentävät häntä äänestäjäkuntaan, joka tietää ja välittää yhtä vähän sanokaamme suomalaisesta ruuasta tai puukirkoista.


Tärkeintä on, että Berlusconi on löytänyt kaikupohjaa suuresta osasta kansa. Cavaliere on pystynyt tulemaan poliittiseksi ja myös emotionaaliseksi johtajaksi sille osalle italialaisia, jotka eivät luota valtioon ja vielä vähemmän politiikkaan. Nämä, joista suurinta osaa voisi kutsua passiivisesti oikeistolaisiksi pikkuporvareiksi, ovat tunteneet itsensä ensimmäisen tasavallan lopun jälkeen orvoiksi ja eksyneiksi. Suuri osa vastaavasta ryhmästä äänesti aikoinaan kristillisdemokraatteja - ehkä olematta silti kristillisdemokraatteja.


Italian ns. ensimmäinen tasavalta oli keskustan ja vasemmiston valtakunta. Vasemmisto ja keskusta (kommunistit ja kristillisdemokraatit) taistelivat keskenään, mutta heitä yhdistivät tietyt asiat: antifasismi, tasavaltalaisuus ja tasavallan perustuslaki, tietty pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Oikeisto, jota rankaisi fasismin muisto, oli voisimme sanoa kulttuurisessa pannassa. Oikeistoa oli, ja sitä oli runsaasti myös kristillisdemokraattien sisällä, mutta se oli paljolti näkyvän julkisuuden ulkopuolella. Oikeistolaiset äänestivät kristillisdemokraatteja, koska nämä pystyivät patoamaan kommunismin uhan, ja oikeistolaiset joutuivat samalla hyväksymään joukon uudistuksia ja keskustalaisen politiikan tämän patoamisen keinoina.


Neuvostoblokin kaatuminen ja toisaalta Italian ensimmäisen tasavallan loppu muuttivat tilanteen: ei ollut kommunismin uhkaa ja toisaalta järjestäytyneet massapuolueet olivat joko kaatuneet tai ainakin vähentyneet voimassa. Tähän tyhjiöön Berlusconin personoitunut sanoma sopi. Oikeisto pystyi nyt tulemaan esiin, se vapautui pitkästä liepehellisyydestään ja ryhtyi esittämään omaa käsitystään maan vaiheista ja politiikasta. Tämä oikeisto ei ole fasistista, jos kohta on koskaan ollutkaan, mutta sen käsitys demokratiasta on johtajavaltainen, autoritaarinen ja hienolla sanalla plebiscitaarinen, sellainen jossa johtaja ja hänen kansansa yhdistyvät ilman mitään institutionaalisia välikäsiä. Huomattakoon, että Berlusconin puolueen nimi on Il Popolo della Libertà, Vapauden kansa. Puolueen säännöt ovat huomattavan johtajavaltaiset. Myös pääministerinä - joka on hänen mielestään suoraan kansan valitsema! - Berlusconi vaatii itselleen oikeutta valita ja erottaa ministerinsä ja antaa näille velvoittavia määräyksiä.