Kahden sortin catenaccio

Roomassa on iltaisin rauhallista, normaalisti täysistä ravintoloista löytyy vapaita paikkoja, näköalapaikoilla kulkee vain muutamia ihmisiä. Erityisesti maanantai-ilta oli miellyttävän rauhaisa. Syy tähän on tietenkin jalkapallo. Suuri osa italialaisista - ja luultavasti vielä suurempi osa kovaäänisimmistä - istuu tiiviisti televisioidensa ääressä katsomassa maailmanmestaruuskisoja. Tämä illan tietyn osan rauhallisuus saa jalkapallosta innostumattomatkin kiittämään kisojen vaikutusta.

Äänen puuttuminen kaupungissa johtuu lisäksi siitä, että Italia on pelannut vain kerran eikä siinä juuri maaleilla juhlinut. Maanantain pelin tulos oli, kuten luonnollisesti tiedätte, tasapeli 1 - 1 Paraguayn kanssa. Ei siis maalien synnyttämiä ilonhuutoja eikä voittopelin aiheuttamaa karnevaalitunnelmaa ottelun jälkeen.

Kumminkin italialaiset tuntuivat olevan jotakuinkin tyytyväisiä. Tänä vuonna ei jalkapallomaajoukkueelta nimittäin ole odotettu kovin paljon. Pelit ovat menneet korkeintaan kohtalaisesti, muutama avainpelaaja on loukkaantunut, joukkueen nuorentaminen on kesken. Niin asiantuntijat kuin suuri yleisö ovat kuitenkin toiveikkaita. Italian päävalmentaja Marcello Lippi jopa kehui joukkueensa peliä ja uskoi jatkon sujuvan yhä paremmin. Totta tietysti on, että Italia hallitsi peliä, vaikka maalit jäivätkin puuttumaan. Ja aikaisemmissakin kisoissa Italian joukkue on monasti aloittanut vaisusti, mutta päässyt loppujen lopuksi turnauksissa pitkälle. Italian pelaajista monet ovat konkareita, vaikkei joukkue enää olekaan keski-iältään vanhin, ja kestää tovin ennen kuin he pääsevät turnaustunnelmaan.

Italian politiikkaa voi verrata italialaiseen jalkapalloon - vai olisiko se sittenkin päinvastoin. Törmäsin tähän puolivakavaan vertailuun lukiessani Marco Damilanon juttua L`Espresso-lehden nettisivuilta. Siinä lähtökohtana olivat yhtäläisyydet ns. catenaccion ja kristillisdemokraattien politiikan välillä. Vertaus ei ole uusi, Damilanokin siteeraa paria aikaisempaa kirjoittajaa. Myönnän, että tätä jännittävää oivallusta en ole itse ennen huomannut.

Catenacciolla (suomeksi "salpa") tarkoitetaan sitä luunkovaan puolustukseen perustunutta pelitapaa, jota Italian maajoukkue ja suuret seurajoukkueetkin käyttivät 1960- ja 1970-luvuilla, ehkä jo aiemminkin, joka tapauksessa kauan. Tärkeintä oli pitää oma maali puhtaana, sumputtaa vastustaja, pitää palloa hallussa hyökkäämättä uskaliaasti. Hyökkäyksiin lähdettiin vain kun tulos näytti varmalta - tai sitten pelin viime minuuteilla, jos lopputulos ei ollut selvä. Peli oli siis äärimmäisen varovaista ja katsojien kannalta tylsää. Puolustajat olivat tärkeämpiä kuin hyökkääjät, kollektiivi tärkeämpi yksityisiä tähtiä. Se oli kymmeniä vuosia Italian maajoukkueen pelitapa.

Sille löytyy siis vastine Italian politiikasta. Catenaccio oli ensimmäisen tasavallan ja erityisesti kristillisdemokraattisuuden jalkapalloversio, yritys muuntaa catenaccio poliittiseksi valtasysteemiksi. "Puolustuksellisuus on demokristiaanisen hallinnon jalkapallovastine." Hallinnon oli vaikea tehdä peliä, mutta se oli loistava kun sitä vastaan hyökättiin. Ideana oli puolustautua, ei riskeerata paljon mitään, liikkua mahdollisimman vähän, odottaa, että vastustaja tekee virheen. DC:n oli varottava virheitä, pidettävä palloa eikä annettava sitä kommunisteille tai monarkisteille, USA:lle tai Vatikaanille. Toisaalta se pystyi oikein ajoitetuilla vastahyökkäyksillä voittamaan "viriilimmät" vastapoolit, kommunisteja ei kuitenkaan täysin. Poliittisesti: ei muutosta vaan sopeutumista. Toisaalta kommunistienkin politiikasta voi halutessaan löytää samoja piirteitä esimerkiksi 1970-80-luvuilla.

Entä nykyinen peli? Berlusconin peli on ilman muuta hyökkäysvoittoista; mutta onko se tuonut maaleja? Ja vasemmisto-oppositio, Demokraattinen puolue ja muut tuntuvat pelaavan catenaccioa odottaen, että nykyinen hallituskokoomus tekee virheitä tai peräti hajoaa. Lisäksi näyttää siltä, että vastahyökkäysmahdollisuuksien tullessa ei yhteisymmärrystä vastustajan maalin sijainnista synny.

Jälkisanat: Tämän blogin luonnos joutui lepäämään pari päivää. Jalkapallorintamalla merkittävin muutos Italian osalta on (paitsi ykkösmaalivahti Buffonilta löytynyt tyrä, joka pitää hänet luultavasti poissa lopuista turnauksen peleistä) lisääntynyt usko omien menestykseen. Tätä ei ole aiheuttanut mikään uusi onnistuminen tai löytynyt salainen ase, vaan se että miltei kaikki voittajakandidaatit ovat pelanneet huonosti ja tehneet virheitä! Niitä siis välttämään.