Museoista ja kuvaamisesta

Asia. joka nykyään, jo useita vuosia kylläkin, ilahduttaa Roomassa, on se, että museot ja monumentit ovat avoinna kunnollisen ajan, aina ilta seitsemään tai kahdeksaan, jotkut viikonloppuisin vielä pitempäänkin. Tässä on suuri ero entisiin aikoihin, jolloin nähtävyydet pistettiin kiinni yhdeltä tai kahdelta; olihan museoiden vahtimestarien päästävä kotiin samaan aikaan kuin muutkin tärkeät valtion ja kuntien toimenhaltijat. Virkamiesten työaikaa on iltapäivällä lisätty, mutta museoiden ym. aukiolon pidentäminen johtuu enemmän siitä, että Italiassakin on vihdoin havaittu, että turistien ajankäyttö saattaa olla erilainen kuin perinteisen italialaisen perheen.

Suhteellisen uutta on myös se, että valtion tai kunnan hallitsemissa nähtävyyksissä voidaan myydä kaikenlaista jollakin tavoin asiaan liittyvää. Asia on yllättävän uusi: luin aivan äskettäin nekrologin siitä henkilöstä, joka ministerinä ollessaan sai tämän uudistuksen aikaan 1990-luvulla. Se on tietysti tuonut mukanaan kaikenlaista krääsää näihin paikkoihin, mutta enemmän kuitenkin hyvää: hyviä kirjakauppapalveluita, luultavasti myös auttanut julkaisemaan hyvätasoisia museo-oppaita ja näyttelyluetteloita.

Sen sijaan harmittelen sitä, että valokuvaaminen on yhä useammin kielletty. Tästä on uusi hallituksen asetus viime syksyltä. Sen tarkkaa sanamuotoa en ole nähnyt, mutta siihen tunnutaan vetoavan. Roomassa sen vaikutus ei ole ollut kovin näkyvä, mutta eräillä paikkakunnilla, joilla olemme vierailleet, se tuntuu. En tosiaan ymmärrä, miksi tällainen kielto ulotetaan arkeologisiin museoihin, joissa veistokset eivät kulu edes salamasta, tai nykyään, jopa arkeologisille ulkoalueille. Esimerkiksi Aquileiassa custodien haukansilmät vahtivat, ettei vain kuvattaisi raunioita. Sen sijaan ymmärrän kyllä, että esimerkiksi taidemuseoissa salaman käyttö on kielletty, ja ehkä salamoiden pelon johdosta muukin kuvaus.

Ehkäpä hallitus toivoo tällä tavalla saavansa ihmiset ostamaan valmista materiaalia ja saavansa nähtävyydet itsekannattaviksi. Luulenpa kuitenkin tässä erehdyttävän. Eiköhän nähtävyyksien kannattavuus tule muun talouden kautta hotelli-, ravintola-, kuljetus- ym. maksujen kautta. Sitä paitsi uskon innokkaiden kuvaajien olevan myös innokkaita visuaalisen ja kirjallisen materiaalin ostajia. Sitä paitsi useinkaan niistä kohteista, joita haluaisi valokuvata, ei ole saatavana valmiita kuvia. Vaikka useista museoista on hienoja luetteloita, kaikista ei ole, ja usein kuvat esittävät ns. mestariteoksia, ei sellaisia vähäisempiä, joihin on lähinnä mentaalihistoriallista kiinnostusta. Sellaista mielenkiintoa minulla oli esimerkiksi 1800-luvun historiamaalauksiin Rooman modernin taiteen museossa (joka esittelee ennen kaikkea 1800-luuvn taidetta), mutta eihän niitä saanut kuvata. Huippu on kylläkin ollut Itämaisen taiteen museo. Siellä kerrottiin ensin viime syksyn kiellosta. Siellä ei kuitenkaan ollut saatavilla minkäänlaista kuva- tai muuta materiaalia kokoelmista. Kun kysyin museon opaskirjaa, minulle sanottiin, että sellainen olisi saatavissa jostain kustantamosta toisella puolen Roomaa. (En muuten usko, että ko. kirjaa on olemassa.)

Kuvaamisen salliminen ei sitä paitsi oikeuta kuvien julkaisemiseen, vaan oikeudet ovat museolla. Silläkään tavalla valokuvaus ei vie museoiden leipää. Lisäksi, vaikka digitaalikameroilla saa kohtuullisia otoksia, ei varsinkaan taideteoksista ota julkaisukelpoisia kuvia käsivaralla ilman salamaa jne. Museoissa otetut kuvat ovat enemmän muistoja, mahdollisesti opetuksen apuneuvoja, joskus tutkimuksen avustajia.

Mielestäni järkevä vaihtoehto olisi täälläkin jonkinlaisen lisämaksun ottaminen valokuvaamisesta. Silloin kuvausluvan todennäköisesti hankkisivat ne, joilla on taito mm. olla ottamatta kuvia flashilla.