Paavin ballit

Kun asuu Italiassa,ei voi välttää katoliseen kirkkoon liittyvien asioiden huomioimista. Italian piispojen kannanotot moniin yhteiskunnan peruskysymyksiin ovat saaneet aikaan polemiikkia. Eniten täälläkin keskustellaan kirkon suhtautumisesta pedofiliaongelmaan eli kysymyksiin siihen syyllistyneiden pappien rankaisemisesta sekä siitä, missä määrin kirkon keskushallinto on pyrkinyt peittelemään tapahtumia. Pohdinnan aihe on erityisesti nykyisen paavin Benedictus XVI:n toiminta tai toimimattomuus asiassa. Samaan aikaan on yleisemminkin keskusteltu paavi Ratzingerin linjasta: onko hänen hallitusaikanaan kertynyt enemmän debet- vai kredit-puolelle.

Pedofiliatapasuten salaamisen ohella paavi Ratzingeria syytetään nuivasta suhtautumisesta kristillisten kirkkojen väliseen ekumeniaan, suhteiden heikentämisestä juutalaisiin sekä muslimien loukkaamissta. Häntä pidetään yleisesti vanhakantaisena traditionalistina, jopa taantumuksellisena, joka jatkaa edeltäjänsä aloittamaa pakoa Vatikaanin II konsiilin uudistuksista. Tämä on näkynyt mm. pyrkimyksessä saada ns. lefebreläiset, kirkosta erottautuneet supertraditionalistit, takaisin sen helmaan jopa kompromisseja tehden. Benedictuksen katsovat monet myös suhtautuvan kielteisesti nykyaikaiseen tieteeseen (myös historiallis-kriittiseen raaamatuntutkimukseen) ja erityisesti tuomitsevan valistuksen ja Valistuksen. Kirkon sisäisessä elämässä hän jatkaa Johannes Paavali II:n aloittamaa keskusvaltaisuuden voimistamista. (Ero edeltäjään on se, että nykyinen paaavi ei ole liittänyt sisäiseen sulkeutumiseen avautumista ulospäin.)

Benedictus on kuiten juuri pedofiliakysymyksessä ollut edeltäjäänsä ankarampi. Häneen suntautuvat syytökset toimimattomuudesta koskevatkin etupäässä aikaa ennen paaviksi tuloa. Kuitenkin hänen asennoitumisessaan on ongelmia, jotka johtunevat niin hänen katsomuksistaan kuin ehkä luonteenpiirteistäänkin. Esimerkiksi käskykirje Iralannin kirkolle - jossa skandaali ja peittely oli erityisen laajaa -oli monessa kohdin suoraa tekstiä, ja velvoitus kaikille sen työntekijöille harjoittaa katumusta ja paastota tietyssä mielessä komea. Kuitenkin syy tapahtumiin etsitään loppujen lopuksi ulkopuolelta: ne ovat ajanhengen ja maallistumisen vaikutusta kirkkoon. (Taas Benedictuksen kiroaman Valistuksen syytä.) Näin siis kirkon sisäinen syyllisyys vähenee eikä tarvetta periaatteiden tai käytäntöjen (esim. selibaatin) muuttamiseen ole. Jotkut ovat "ajanhenkeä" syyttäessään erityisesti korostaneet 1960-luvun nuorisoradikalismin pahaa vaikutusta. Mutta tuskinpa se pappien pedofiliaa selittää. Hyvin useat tapauksethan koskevat jo aikoja ennen vuotta 1968 ja pappeja, jotka ovat saaneet koulutuksensa jo aikaisemmin ja jotka ovat ainakin julkisesti tuominneet kaiken modernismin. Radikalismin vaikutukset ovat usien olleet päinvastaisia: kerrotaan professori Ratzingerin muuttuneen uudistusmielisestä konservatiiivksi kuultuaan oppilaidensa tuolloin selittävän Jeesus-tarinat perverssin masokismin synnyttämiksi.

Epämiellyttävä vivahde keskustelussa on ollut se, että skandaalien esillä pitäminen etenkin Amerikassa on selitetty juutalaisten yllyttämäksi. Se harvoin sanotaan suoraaan, poikkeuksena mm. Grosseton emerituspiispa, monsignor Babini, jonka mukaan kyseessä on sionistinen hyökkäys kirkon ikuisten vihollisten taholta. Rivien välistä ajatuksen voi lukea useista muistakin teksteistä. Jotkut katsomuksiltaan maallisetkin henkilöt tuntuvat ymmärtävän tällaista kantaa.

Vaikka Yhdysvaltain lehtimiehissä ja asianajajissa onkin suhteellisen paljon juutalaisa, uskoisin toisenlaiseen selitykseen, jos on välttämättä etsittävä inhorealistia syitä. Kirkon ylimpiin elimiin ja ylimpään johtajaan kohdistuvat syytökset antavat mahdollisuuden vaatia korvauksia uhreille koko katoliselta kirkolta, ei ainoastaan niiltä seura- ja hiippakunnilta, joissa rötökset ovat tapahtuneet.

Yksi ongelmien syy on ollut ja tuntuu veiläkin olevan se, että kirkon huomio kohdistuu tekijään eikä uhriin. Veli (joskus sisarkin) on tehnyt syntiä ja vaarantanut ikuisen autuutensa. Häntä pitää auttaa ja kuntouttaa oikealle tielle, mutta toisaalta epämiellyttäviä tapahtumia ei tule julkistaa kirkon vahingoksi. Näin uhrit jäävät syrjään eikä heidän kokemustaan pidetä dramaaattisesti heidän elämäänsä vaikuttavana. Niinpä juuri äskettäin julkistetuissa 2000-luvun alun sinänsä asioiden vakavuutta korostavissa ohjeissa, joissa mm. vaaditaan tekijöiden ilmoittamista maallisille viranomaisille (- mikäli maan laki tätä edellyttää!), ei juurikaan löydy ohjeita uhrien auttamiseksi.

Persoonana Benedictukselta tuntuu puuttuvan, jos ei empatiaa, niin ainakin sen osoittamisen taitoa. Pavi vaikuttaa kontakteissaan ns. tavallsiiin ihmisiin pöllönkatseineen( ilmaus Der Spiegelin) melko varautuneelta, varmaan hyväntahtoiselta, mutta etäiseltä. Ehkä tämä selittää myös persoonallisten yhteyksein puuttumista skandaalien uhreihin. Benedictuksen edeltäjä Johannes Paavali oli sen sijaan ihmisiä lähestyvä ja lämmin, mutta myös erinomainen esiintyjä, olihan hän nuoruudessaan näyttelijänä puoliammattilainen.

Pedofiliakohu on syntynyt ja kasvanut Pohjois-Amerikassa, Irlannissa, Britanniassa, sitten Saksassa, Itävallassa jne. Varsin oudolta tuntuu, että esimerkiksi Italiasta suuria paljastuksia ei ole tullut. Kuitenkin Italiassa lienee runsaasti paikkoja ja tilanteita, joissa vastaavaa hyväksikäyttöä voisi tapahtua. Pappeja on kasvatettu sisäoppilaitoksissa, suuri osa erilaisista hoito- ja kasvatuslaitoksista on yhteydessä kirkkoon. Sitä onko vähäinen kohu osoitus italialaisten hengenmiesten vahvasta moraalista ja itsekurista vaiko kirkon suuresta vallasta ja erinomaisesta taidosta pitää epämiellyttävät asiat piilossa, sopii jokaisen itsekseen miettiä. Viime aikoina on muuten Maltassa, joka kulttuurisesti ja kirkollisesti on lähellä Italiaa, paljastunut sen kirkossa maan väkimäärään verrattuna hyvin laaja hyväksikäyttöjuttu.